Muista aina, liikenteessä.

Kun tulin viikonloppuna ratikalla leffasta kotiin, katselin taas ihmisiä. Niitä kun on kiva tuijotella. Niiden ilmeitä ja eleitä. Kukaan ei juttele enää vieraille. Ainakaan IRL. Kaikki istuvat ja räpläävät puhelintaan. Kun nousin ylös pysäkin lähestyessä ja kävelin ovelle, huomasin että jokainen ihminen tuijotti puhelintaan. Siis jokainen ihminen teinistä mummeliin näppäili puhelintaan. Se oli outoa.

Matkalla pysäkiltä kotiin on mäki. On ylämäki ja sen jälkeen alamäki. Aurinko oli lämmittänyt mäen sulaksi ja sitten livistänyt pois. Pitkä mäki oli peilikirkas. Keskellä mäkeä seisoi kumaraselkäinen mummo rollaattoriinsa nojaten. Mummo yritti puhua ohikulkijoille jotain, muttei kukaan kuullut kun kaikilla oli narut korvissaan. Minäkään en kuullut (musiikkia mullakin), mutta otin piuhat irti ja kuulin mummon hädän. Reppana oli päässyt puoleen väliin alamäkeä, mutta häntä pelotti kaatuminen. Ja hän tahtoi päästä mäen alle. Pyysi auttamaan. Minä autoin. Mentiin hitaasti peilipintaa pitkin. Mummeli kertoi olevansa matkalla jumalanpalvelukseen. Ensimmäistä kertaa vuoteen.



Joudun työni puolesta olemaan tekemisissä liikenteen kanssa. Ja liikenteessä on paljon ongelmia. Väitetään etteivät ihmiset osaa sääntöjä. Se ei kuitenkaan pidä paikkaansa. Säännöt - etenkin omat oikeudet - osataan. Minä väitän että syynä kaikkiin ongelmiin on itsekkyys. Jos jokainen astuisi ulos omasta pienestä maailmastaan eikä pitäisi niin tiukasti kiinni niistä omista "oikeuksistaan", maailma olisi erilainen. Liikennemerkit, muut tienkäyttäjät ja kaikki ympärillä oleva olisi helpompi havaita kun siirtäisi katseen pois siitä omasta navastaan.



Itsekkäillä ihmisillä on kiire. Heillä on aina suurempi kiire kuin muilla. Heidän pitää päästä muiden ohi. Muutama typerä ohitus saattaa säästää aikaa jopa pari minuuttia. Mutta kiireiset ihmiset ovat tärkeitä. Heidän aikansa on rahaa. Myös turvavälit syövät aikaa, joten tuttavuutta tehdään lähentelemällä muita autoja. Väliä edellä ajavaan ei jätetä, sillä siihen väliinhän voi kuka tahansa tunkea. Ja se tarkoittaa ehkä jopa kymmenien sekuntien viivästymistä määränpäästä.



Ruuhka-ajat ovat pelottavia. Ruuhkissa sekoilevat ihmiset ovat pelottavia. Onneksi minun ei tarvitse liikkua ruuhkissa autolla. Kävelen töihin. Myönnän silti olevani itsekäs. Minulla on päivässä kaksi vartin hetkeä, jotka on omistettu vain ja ainoastaan minulle. Ne ovat työmatkat. Laitan silloin musiikin soimaan. Juuri sen musiikin, jota MINÄ haluan kuunnella. Ei siis tarvitse kuunnelle ristoräppääjää, mimmejä tai boomkahrobinia. Minä kävelen ja kuuntelen.

Muutaman kerran minun työmatkani on "pilattu". Joku on kehdannut soittaa minulle. Joku on pilannut minun hetkeni. Olen ollut kiukkuinen. Ja se on naurettavaa. Miksi minä olen kiukkuinen siitä, että joku haluaa kysyä miten minä voin?

Viime talvena minut pelastettiin työmatkalla kaksi kertaa. Nyt en tarkoita mitään ylhäältä tulevaa johdatusta, vaan käytännön pelastusta. Kaksi kertaa tuntematon mies on kaapannut minut kävelytieltä penkkaan. Koska minulla on ollut napit korvillani, en ole kuullut takaa tullutta aura-autoa. Eikä kuljettaja ole takaapäin nähnyt että minulla on "luurit" korvilla. Ja voin kertoa, että on hyvin outoa kun vastaantuleva mies nappaa syliin ja työntää lumipenkkaan. Ensin tulee WTF(?!)-tunne ja sitten kun aura-auto kiitää ohi, iskee säikähdys/helpotus ja sitten sitä täristen kiittelee vieraan miehen maasta taivaisiin.



Ja silti minä en vain opi. Kuljen liikenteessä musiikkia kuunnellen. Tekisin ympäristöstäni paljon turvallisemman, jos kääntäisin katseeni pois omasta navastani ja seuraisin mitä ympärillä tapahtuu.

Liikenteessä ei olla yksin. Milloin minä opin sen?