Kun mikään ei suju.

Välillä on sellaisia viikkoja, ettei mikään suju. Sellaisia päiviä, kun pitäisi ehtiä tehdä sata asiaa ja kaikki jää tekemättä kun "pääsee" ratkomaan muiden aiheuttamia ongelmia. Ja sitten voikin lähteä päiväkodin kautta kotiin "lepäämään".

Tällaisina päivinä tosin ne lapset eivät tahdo lähteä päiväkodista kotiin. Ja vaikka tuo matka on vain vajaa puoli kilometriä, on se pitkä kun pieni ihmistaimi pistää vastaan melkein kolmen vuoden elämänkokemuksella ja reilun kymmenen kilon voimalla. Märkää, huutavaa ja velttona makaavaa lasta ei ole kiva kantaa. Muutaman kerran sanoin tuhmaikäiselle, että "jää sitten siihen" ja lähdin kävelemään. Isosisko on kuitenkin kovin suojelevainen ja alkoi kiljumaan että "ei Liljaa saa jättää!!". Muutaman sivullisen ohikulkijan mulkaisun jälkeen poimin vötkäleen loskalammikosta kainalooni ja kannoin kotiin. Se tuntui selässä ja käsissä. Kotona se tietenkin itkien kanteli isälleen että "äiti roikotti kotiin".



Tällaisina viikkoina päiväkoti muistaa kertoa edellisenä iltana, että seuraavana päivänä lähdetään luistelemaan. Ja tietenkin kellarista kaivetut luistimet ovat jääneet pieneksi. Ja koska lapsi on luistelusta innoissaan eikä tämä äiti tahdo aiheuttaa melkein 5-vuotiaalle pettymystä, lähtee äiti lapsen kanssa metsästämään uusia luistimia.

Ja tietenkin siellä ostoskeskushelvetissä ei saa myyjältä apua luistinten koon arpomisen kanssa (vaikka pyytää), koska myyjän mielestä on tärkeämpää seurata vierestä kun teinibimbo pohtii äitinsä kanssa, että pelaako tytär lätkää vasemmalla vai oikealla kädellä.

Ja sitten saattaa vähän nolottaa kun marssii näiden tyyppien ohi kassalle ja 4-vuotias kysyy ääneen että "äiti, missä on se myyjä-setä ja se bimbo?".


Eikä se aina ole omasta asenteesta kiinni. Olen aamuisin päättänyt, että nyt tulee hyvä päivä. Varmuuden vuoksi olen syönyt Runebergin torttuja aamupalaksi, aika-avaruutta uhmaten olen aikatauluttanut päivän niin että ehdin elokuviin, olen hymyillyt jokaiselle vastaantulijalle, nauranut jokaiselle vanhalle vitsille, kuunnellut jokaisen murheet ja yrittänyt ymmärtää. Silti tulee aina jotain. Vähintään leffassa taakse tulee joku heinäsirkkakoipi, joka monottaa selkänojaan aina kun kankaalle ilmestyy alaston nainen. Yritin silti olla kiltti. En siitäkään valittanut. Kerran vaan käännyin ja mulkaisin rumasti.

Jonain päivänä sitä keksii olla illalla fiksu ja tehdä lapsille ruoan valmiiksi seuraavaksi päiväksi. Ihan vaan huomatakseen aamulla, että koko setti unohtui yöksi pöydälle.

Tällaisina viikkoina posti tuo vihdoin reklamaation palautuksena kauan odotetut kengät, joissa niissäkin on sama valmistusvirhe kuin edellisessä parissa. Ja vaikka koko reklamaatioprosessi on nykyään aika helppo, vie se silti paljon aikaa (jota ei ole) kun ensin ottaa yhteyttä myyjään, sitten kirjoittaa reklamaation, tulostaa sen, pakkaa kengät, teippailee palautuslaput ja kiikuttaa kaiken takaisin postiin. Taas.

Ja tietenkin on päivisin palavereja niin ettei syömään ehdi. Ja nälkäinen yrittää paikata tilanteen lennosta mukaan otetulla salaatilla. Ja se salaatti tietenkin on täynnä sipulia...

Tällaisina viikkoina ahdistaa huomata miten huonosti tietyt asiat on hoidettu. Tänään olen kirjaimellisesti hakannut omaa otsaani työpöytään. Olen myös uhannut sulkea huoneeni oven ja laittaa oveen lapun, jossa on vastaanottoajat.



Joku sanoi töissä jotain sen tyylistä että päivä on pulkassa ja voi lähteä kotiin lepäämään. Hah.

Sanomattakin on selvää, että pienten termiittien liikkeet ovat motoriikan tasoon nähden turhan nopeita. Tämä tarkoittaa maidon, mehun ja jugurtin pyyhkimistä kaikilta pinnoilta metrin säteellä ruokapöydästä.

Enkä edes kerro mikä show on tuhmaikäisen ja potan kanssa. Potta on tyhmä. Vaippa on ihana. Ihan paska homma kokonaisuudessaan.

Tällaisina viikkoina sitä huomaa illalla kymmenen aikaan, että lasten haalarit, hanskat, pipot jne. ovat märkinä eteisessä. Ja että pienemmän haalari on puhki.

Tällaisina viikkoina sitä kömpii väsyneenä sänkyyn yhdeltätoista ja muistaa ettei koiraa ole käytetty ulkona. Ja sitten lähtee sinne ulos kylmään koiran kanssa.



Tietenkin tällaisina viikkoina termiitit heräilevät keskellä yötä. Tietenkin.

Minä uskon telepatiaan. Tiettyyn taajuuteen ajatusten välillä. Tiettyjen ihmisten välillä on yhteys. Joidenkin ihmisten selityksistä ei vaan ymmärrä mitään. Toisten ajatukset taas ymmärtää jo parista sanasta. Tietyt ihmiset aistivat satojen kilometrien päästä jos kaikki ei ole toisella kunnossa.

Tänään jokainen, jonka tapasin vaati jotain, halusi jotain, valitti jostain, haukkui jotain... Kun sitten hakkasin päätä pöytään ja suunnittelin piiloutumista varaston nurkkaan, sain tekstiviestin. Se oli äiti. Se kysyi saisiko tulla huomenna auttamaan, vaikka hoitamaan lapsia. Voi kyllä. Äidit ovat supersankareita.