Kävin eilen elokuvissa. Otin läppärin kotona syliin. Tarkoitus oli kirjoittaa tänne jotain tuosta leffasta. Sitten kysyin itseltäni että "miksi"? Mitä tapahtuisi, jos en kirjoittaisi? Ei tekstien puutetta kukaan huomaa. Käyn leffassakin yksin, niin miksen pitäisi ajatuksianikin itselläni?
Jossain vaiheessa sitä turhautuu. Se vaihe on nyt.
Vuosi sitten kun näin sukulaisen pitkästä aikaa ja vaihdettiin kuulumisia, sain vastauksen että "tiedän, luin sun blogista." Se ei tuntunut kivalta. Olenko minä joku apina, jonka tekemisiä seurataan, mutta jonka kanssa ei viitsitä kommunikoida?
Jossain vaiheessa sitä turhautuu.
Olen tehnyt paljon töitä. Paljon sellaista, jota työkaverit eivät edes huomaa. Olen käyttänyt paljon aikaa ja energiaa siihen, että asiat sujuvat ja ihmisillä on hyvä olla. Olen hoitanut asioita, joita en halua. Olen tehnyt niitä siksi, että ne pitää tehdä, mutta kukaan muu ei halua. Olen silottanut tietä muille. Vähitellen alkaa kyllästyttämään, että olen aina se joka joustaa.
Jossain vaiheessa sitä turhautuu. Turhautuu siihen, että joutuu aina olemaan diplomaatti keskellä muiden riitoja. Aikaa ja energiaa menee hukkaan. Saisin paljon enemmän aikaan, jos saisin keskittyä olennaiseen. Tehdä. Luoda. Ratkaista.
Sain tänään ihan tavallisen sähköpostin koskien erästä projektia. Se oli ihan normaali sähköposti. Lyhyt, tehokas ja asiallinen. Mutta siellä oli perässä "ps.". Pieni ja melkein huomaamaton ps, jossa kahdella lyhyellä lauseella kerrottiin miten hyvin olin hoitanut hommani. Tuli itku. Sitä on niin tottunut olemaan väritön, mauton, hajuton ja huomaamaton, että sitten kun jostain tulee pyyteetöntä palautetta, osuu se syvälle.
Sitten tuli taas tämä blogi mieleen. Sen tekstit. Tarinat. Ne eivät ole yhdentekeviä minulle. Mutta ovat yhdentekeviä muille. Onko siis enää järkeä kirjoittaa tänne? Julkisesti? Voin aivan yhtä hyvin kirjoittaa salasanan takana.
***
edit. En mä minnekään piiloon mene, jos yksikin näitä lukee. Kiitos May.
11 kommenttia:
Kuten blogisi otsikko sanoo, "ei oo pakko jos ei taho". Ja jos blogin kirjoittaminen tuntuu millään tavalla pakolta, niin se on ihan mälsää. Tahdon kuitenkin että tiedät että ei nämä jutut täällä ole yhdentekeviä meille ruudun tällä puolen oleville. Ne ovat kauniita, inspiroivia, innostavia. Olen innostunut leffaan kirjoitustesi ansiosta, yhtenä viimeaikaisena esimerkkinä. Lisäksi olen ilahtunut joka kerta naamoista joita postaat (Instagrammissa toimii myös kotimainen #näentässänaaman-tagi). Omaksi helmasynnikseni lasken sen, että en kommentoi tarpeeksi usein blogeja jotka tuovat minulle iloa. Toivoisin siis, että saisit välittömänä palautteena jokaisen hymyn jonka blogisi on vuosien (!) varrella saanut aikaan.
Toivon, että et siirry salasanan taakse. Syyt ovat itsekkäät. Mutta jos ei tunnu siltä, että haluaa jakaa itsestään jotain muiden kanssa, niin ei kannata. Ei oo pakko jos ei taho, mutta toivon että tahtoisit kuitenkin :)
<3
Tiiän niin tuon tunteen, tuon turhautumisen ja sen joka-paikan-diplomaattina olon! Valittettavan harvoin nuita ps. kommenteja kuitenkin kuulee, mutta tunne on aivan mieletön kun sen kuulee :)
Niin, kommentoitua tulee liian harvoin, aivan liian harvoin... Mutta jokaisen sun päivityksen luen, aina <3
Samaa kun edelliset, liian vähän tulee kommentoitua. Monesti tulee joku ajatus kun lukee päivityksen, mutta sitä ei saa naputeltua tänne.
Ihailen tosi paljon tuota kun käyt yksin elokuvissa ja siellä konsertissakin, kun itse olen sellanen etten mihinkään haluaisi lähtä yksin. Ihan hirveesti olisin halunnut lähteä tänä talvena laskettelemaan, mutta yksin olisin joutunut menemään kun en keksinyt ketään kaveria niin jäi sitten lähtemättä.
Toivottavasti turhautumisen tunne helpottaa ja taas jaat meille elokuvakokemuksia, jotka ei syystä tai toisesta elokuvissa käy :)
Suomalaiset on tosi huonoja antamaan positiivista palautetta tai edes MITÄÄN palautetta. Tästä tulee mieleeni se "Blogimaailman vuorovaikutushaaste" jonka Cari kehitti.
Oon kyllä tosi huonosti sitä noudattanut, mutta empä ole minäkään blogiani kovin innokkaasti päivitellyt, johtuen osaksi siitä että tuntuu ettei kukaan niistä välitä.
On oikeasti vain raskasta huomata miten itsellä on tyyliin nolla kommenttia ja sitten näissä ns. suosituimmissa on jopa puolensataa kommenttia. Mikä taika siinä on, sen kun tietäisi.
Tässä vielä Carin haaste, voi kun tää voisi 100% toteutua
http://careilesslife.blogspot.fi/2013/12/10-klikkaa-tata-silla-se-voi-mullistaa.html
Samoilla linjoilla kuin edelliset. Oot miun idoli <3 Jatka samaan malliin tai älä jatka mut silti oot!
Sama täällä! Luen, mutta liian vähä tulee kommentoitua. Syytän kyllä puhelinta..usein luen kännykällä esim. kävellessä, puistossa tms. kirjoituksia ja kun kännykällä kommentointi hankalaa, jää se.
Älä häviä mihinkään! Sun skräppäyksiä kaipaan kyllä :)
Mäkin luen.Ja kommentoinkin välillä.
Kävin kattoon Monuments Maninkin, osin sun ansiosta(yleensä tyydyn vuokraamaan).Niin että olisi kiva kun jatkaisit:)
Kiitos mussukat <3 Olette ihania.
Olisi pitänyt pitää tämä työturhautuminen poissa blogista, mutta mä nyt oon tällainen... Kaikki vaikuttaa kaikkeen.
Ettekä te musta eroon pääse :) Mä en osaa olla bloggaamatta.
Kynnys kommentin jättämiselle on ainakin itselläni melkoisen korkea, tuntuu että olisi oltava jotain oikeasti rakentavaa sanottavaa, jotta se olisi suotavaa tuoda esille. Haluan kuitenkin näin kysyttäessä sanoa, että olen nauttinut jutuistasi suuresti. En muista, mitä kautta olen aikoinaan tähän blogiin löytänyt, mutta tunnustan seuraavani aktiivisesti ja pidän nimenomaan arkisten, "pienten" asioiden lukemisesta. Minusta on myös hienoa, että joku sanoo ääneen kun ärsyttää tai väsyttää - liian moni leikkii superihmistä, eikä koe oikeudekseen tuoda negatiivisia tunteita julkisesti esille. Ja kaikkia meitä kuitenkin joskus ärsyttää :)
Olet saanut minut monesti hymyilemään ja piristänyt päivääni. Toivottavasti saan tirkistellä elämäänne jatkossakin.
Mä tulen tänne aina niin mielelläni :)
Ei saa mennä piiloon...
Lähetä kommentti