Hektinen helmikuu.

Tiedätte tunteen kun haluaisi tehdä monta asiaa, mutta mitään ei ehdi? Ja samalla on monta asiaa, joita PITÄISI tehdä, mutta ei millään ehdi? Ja sitten siinä samalla vähän kuumetta, flunssaa ja oksennustautia? No sellaista on ollut.

Haluaisin käydä elokuvissa, tehdä vihdoin ne omat verkkosivut, saada sen tetrispeittoni valmiiksi, skräpätä, lukea (edes ne keskeneräiset kirjat loppuun), siivota/järjestää koneen valokuvat ja yrittää pysyä project lifen kanssa ajan tasalla. Samalla pitäisi järjestää kahden lapsen synttärit, hoitaa neuvolakäynnit, hammaslääkäriinkin pitäisi mennä. Pyykkikasa kasvaa, lapset kantavat hiekkaa kuravaatteissaan sisälle niin että kaikkialla rapisee. Eli siivotakin pitäisi. Nukkuakin pitäisi, mutta eihän se ole helppoa jos on pieniä kuumeisia potilaita.

On siinä välissä juhlittu 4-vuotiaan ensimmäisiä kaverisynttäreitä. Olin muuten viisas ja vein termiitit talon kerhohuoneeseen. Oli helppo valvoa. Ja kiitos kertakäyttöastioiden ja kertakäyttöliinan (ja anteeksi ekologinen omatuntoni) takia siivous oli helppoa. Sen kun kaappasi kaiken pöytäliinan sisään ja kantoi roskikseen.

Sitä sairastamista on tehty. Hartaasti.

Omituiset tyypit ovat tuijottaneet minua iltapalalla. Ja ratikassa.

Koiran parturoin. Nyt on puudelilla lyhyt turkki.

Pienimmän kanssa on vertailtu silmien väriä. Tää tyyppi muuten tykkää heilutella ratikasta vieraille ihmisille ja riemastuu aina kun saa jonkun ulkona hymyilemään. Ihan hyvä. Hymyileviä ihmisiä ei ole milloinkaan liikaa.

Olen opetellut pitkää pinnaa ja joustamista. Taivuin jopa maitokauppareissulla tekemään mutkan päiväkodin pihan kautta, sillä lapset tahtoivat leikkimään. Ei se 10 minuuttia maailmaa kaada. Mulla oli tylsää, mutta lapset kikattivat onnesta. 

Olen oppinut ymmärtämään miksi lamantiinit/manaatit ovat ihkuja.