Huhtikuu 2015.

Aina välillä ihmiset kysyvät miksi otan niin paljon kuvia ja mitä niillä teen. Kuvien laadulla ei ole väliä. Kuvat ovat muistamista varten. Jos haluan jonkun asian muistaa (ikuisesti), otan siitä kuvan. 

Minulla on albumi (terve vaan Project Life), johon kasaan kuvat. Nyt on menossa viides vuosi. Aikaisemmin tulostin kuvat kerran viikossa, jolloin albumissa oli aina yksi aukeama viikkoa kohden. Päätin kuitenkin kokeilla jotain muuta, sillä viikot alkoivat näyttämään samoilta. Aina oli 1-3 elokuvaa, pari kuvaa syömisistä ja jotain lasten koheltamiseen liittyvää. Tänä vuonna olen siirrellyt kuvat koneelle kuukausittain ja tulostanut ne kerralla. Ja sitten jaotellut ne albumiin ryhmittäin. Tänä vuonna esimerkiksi elokuville on joka kuukausi oma sivunsa (jos blogger suostuisi sydänhymiöön, tässä olisi sellainen). Albumia on kivempi selailla kun siellä on yksittäisten kuvien sijaan pieniä kokonaisuuksia. 

Se siitä. Tässä huhtikuun tärkeitä asioita. Kuvia, jotka oli pakko tulostaa kansiin siksi, koska nämä asiat halusin muistaa.

Vaikka Penni on jo "iso", oli se silti niin pieni kun se muiden kanssa valmistautui balettiesitykseen.

Opinko minä ikinä pitämään liikkumisesta? Lenkille lähteminen on aina vaikeaa. 

Leffat lasten kanssa. Se vaatii aina paljon säätämistä ja valmistautumista. Mutta ne pienten ilmeet kun isolta näytöltä alkaa näkymään trailereita, ovat jotain mikä korvaa kaiken soheltamisen. Tällä kertaa muistin ottaa siitä kuvan. 

Lapsilla ja minun äidilläni on tärkeä perinne - mustikkapiirakka. Aina kun mennään mammalle, tytöt kiljuvat melkein jo oven raosta: "tehdäänkö mustikkapiirakkaa?". Viimeksi kun äiti oli täällä, meinasi tulla riita siitä kuka saa auttaa piirakan teossa. Onneksi oli jemmassa kertakäyttövuokia (pieni viherpiipertäjä sisälläni kärsii noista), ja taikina jaettiin osiin niin että jokainen sai tehdä piirakkansa. Ei riitaa. Paljon piirakkaa.

Kasa. Yksitellen. Vuorotellen. Välillä molemmat. Ne vain tällä hetkellä kaipaavat syliä ja vaativat hellyystankkausta paljon. Pitkien päivien ja huonosti nukuttujen öiden jälkeen minä taas kaipaisin omaa rauhaa, hiljaisuutta ja yksin oloa. Mutta kaikkea ei voi saada.

Tuohon edelliseen liittyvä tämäkin. Se nukkuminen. Fitbit vahtii ja aamuisin todistaa, ettei yö mennyt ihan putkeen. Kuusi tuntia on kuitenkin paljon enemmän kuin neljä tai viisi, joten parempi olla valittamatta. Käytännössä tuo punainen väri/hereillä olo tarkoittaa aina, että lapsi tahtoi yöllä vessaan.

Tykkään arkisista kuvista. Kuten likaisista keittiön pöydistä. Tuo nalletaulu oli menossa roskiin (ennen maalasin kaikenlaista), mutta lapset tahtoivat säästää sen. Se(kin) jäi pyörimään pöydälle.

Lapsia on hauska höpsöttää. Pyysin Liljaa auttamaan, ettei puu kaadu minun ja koiran päälle. Ja Liljahan auttoi.

Olen vakuuttunut siitä, että taloyhtiön takapihan (viher)suunnitelman tekijä vihaa lapsia. No, asfaltti ja kivenmurikat tekevät lapsista... vahvoja? Ainakin se tekee pyöräilemisestä hermoja raastavaa äideille. Ja laastaria kuluu. Kuten myös housuja. Joka viikko on jotkut housut puhki polvesta. Ja myös ne polvet ovat puhki.

Tahtoisin kuvien lisäksi taltioida tuoksut. Koska se ei ole mahdollista, otan hyvän tuoksun aiheuttajasta kuvan ja yritän muistaa sen ihanan tuoksun, joka sai hymyilemään.

Tuoksujen lisäksi tahdon muistaa äänet. Videoilla se onnistuisi, mutta videoita ei ole helppo katsella paperikuvien ohessa. Vielä. Kun lapset riitelevät paljon, on ihanaa vastapainoa kuulla onnellista kikatusta. Sellaista saa, kun antaa niille rengaskeinussa "makkaravauhdit". Eli siis pyörittää kettingit solmuun ja antaa kovan vauhdin, niin että keinu pyörii ja vatkaa kuin linkoava pesukone. Kännykällä kun otti samalla sarjakuvaa, osui joukkoon yksi (sadoista kuvista), jossa molemmat nauravat. Kikatuskuva.

Ja paras kuva viimeiseksi. Ihana, muhkea nallekarkki. Ihana epäterveellinen kaksikiloinen jötkäle. My precious. Tiesittekö edes, että maailmassa on kultaisia ihmisiä, jotka tilaavat toisille nallekarkkeja? No nyt tiedätte. Tuollaisen nallekarkin saaminen myös liikuttaa niin, että on pakko purra huulta ettei itketä. Kuka nyt itkisi nallekarkin takia? No minä tietty... Oi nallekarkki. Minulla on vieläkin jemmassa pieni pala nallen päätä.

The Nallekarkki. Kaksikiloinen jötkäle.