"Äiti mennään lavintolaan."

On ihmisiä, jotka ulkoistavat lapsensa monista arjen tilanteista. Ihmisiä, jotka menevät kauppaan ilman lapsia, siivoavat ilman lapsia, laittavat ruokaa ilman lapsia ja... menevät ulos ilman lapsia. Minä en ole tuollainen ihminen. Toki käyn jossain myös yksinäni, mutta aina kun lapset voi jonnekin viedä mukanaan, teen niin. Miksikö? Eiväthän ne muuten opi. Elokuviinkin raahaan pienokaiset aina kun se vain on mahdollista.

Tämä saattaa ärsyttää joitain ihmisiä. Ja ärsyttääkin. Ja myönnän että ruokakauppareissu ilman väsyneitä ja kiukkuavia lapsia olisi nopeaa ja helppoa. Mutta lapset ovat olemassa. Miksi ne pitäisi piilottaa ja eristää muusta maailmasta ainoastaan siksi, että he ovat lapsia? Eivät ne silloin opi miten missäkin tilanteessa toimitaan. Ja kyllä se kuuluu lapsuuteen saada raivota kiukkuaan karkkihyllyn edessä kun äiti tai iskä sanoo ettei karkkia osteta.



Viikonloput ovat välillä pitkiä. Etenkin ihmiselle, joka mielellään palkkaisi kotiinsa kokin. Ruoan tekeminen on joskus hauskaa. Hyvin harvoin tosin. Kun "asiakkaat" tahtovat syödä vain perunaa, pastaa ja näkkäriä, ei perunaa/pastaa/leipää karttava "kokki" ole kovin innoissaan. Siispä välillä mennään maksullisten kokkien pöytiin. Ravintolaan. Siinäkin on omat haasteensa. Ruokaa kun pitää nälkäisten pienten ihmisten saada mielellään heti ja pöydässä ei puolta tuntia kauempaa jakseta istua. Mutta näitäkin tilanteita pitää harjoitella. Ja venyttää sitä pinnaa. Etenkin tämän äidin.

Minä muuten olen ruokapöytäasian suhteen aikamoinen tiukkis. Lähipiirissä on enemmän sääntö kuin poikkeus se, että lapsille annetaan ruoka ensimmäisenä ja he saavat poistua pöydästä heti lopetettuaan syömisen. Meillä näin ei toimita. Ruoka annetaan kaikille samaan aikaan ja ruokapöydästä lähdetään vasta kun kaikki ovat syöneet. Tämä toki tarkoittaa, etteivät aikuiset voi juoruta ja puhua joutavia. Syödään reippaasti ja yhdessä.



Tänään oli sellainen pitkä päivä. Olin jo eilen päättänyt, että koska ollaan tyttöjen kanssa kolmestaan, tehdään jotain kivaa. Suomeksi tämä tarkoittaa, etten varmasti laita ruokaa. Spice Icen lahjakortti piti käyttää tämän kuun aikana, joten Kamppiin mentiin. Meille kolmelle kohelille, jotka ovat kovin herkkiä verensokerin heilahtelun kanssa, ruoka-ajan siirtäminen yhdestätoista kahteentoista on jo itsessään rankkaa. Mutta hyvin me selvittiin ratikalla keskustaan ja Kamppiin. Ja marssittiin ensimmäiseen ravintolaan, jolla oli avoin ovi. Se oli Kampin Memphis.



Mempparissa on tämän parin Helsingissä asutun vuoden aikana käyty muutamia kertoja. Aina ovat ruoka ja palvelu olleet hyvää. Ja joka kerta ollaan yritetty olla häiritsemättä muita asiakkaita.



Narinkkatorilla saatiin jo pieni tilanne päälle kun isompi lapsi tahtoi syömään ja pienempi olisi halunnut ottaa torilla kuvia isolla näytöllä pyörivästä animaatiosta (väitän että minusta tulisi hyvä rauhanneuvottelija kriisimaihin). Kun päästiin pöytään, tuli hymyilevä tyttö kysymään mitä haluaisimme juoda. Maidot ja vesi tulivat pöytään vauhdilla. Kaksi nälkäistä termiittiä riemastui popcorn-kiposta. Yritin ottaa siitä kuvaa, mutta kaksi kättä kävi kipossa vuorotahtia. Minuutin päästä kulho oli tyhjä. "Äiti, kello sille tytölle että pokskolmit loppui", yritti Lilja. Sanoin että pitää hetki malttaa. Että ruoka on jo tulossa.

Kun annokset tulivat pöytään, iski annoskateus. Hampurilaisen kanssa oli ranskalaisia, kanan kanssa paistettuja perunalohkoja. Tätä pienempi ei sulattanut. Nälkäinen ei kuunnellut minkäänlaista puhetta. Ei edes suostunut maistamaan. Hän halusi myös "kamslalaisia". Memphisin mukava mies osasi lukea tilannetta, sillä kun käännyin hädissäni häneen päin, hän (oli jo kävelemässä "luukulle") hymyili minulle ja sanoi "minä hoidan". Teki mieli juosta perään ja halata. Kiukkuiita sai kaipaamansa ranskalaiset muutamassa minuutissa ja valtakunnassa oli kaikki hyvin.



Kun mussutettiin ruokaamme, kolme ihmistä kävi kysymässä miten ruoka maistui. Ja hyvältä se maistui. Kokkikin kävi kysymässä. Se sama kokki kipitti pöydän luo vielä uudestaan ja toi tytöille keltaiset ankat. Ja ne ne vasta tärkeät kapistukset olivat. Minä sain syödä kaikessa rauhassa kun nämä kaksi ankkaa (Helmi ja Enkku) tutustuivat toisiinsa. Ne pussailivat maitolasien takana ja aikoivat mennä illalla kylvyssä naimisiin.



Puoli tuntia siitä kun oltiin astuttu sisään, käveltiin ulos. En muista milloin oltaisiin saatu niin nopeaa, aitoa ja ystävällistä palvelua. Memphisin ihmiset olivat kultaisia. Meillä oli mahat täynnä ja me olimme onnellisia. Käytiin vielä syömässä ne jäätelöannokset ja lähdettiin seikkailemaan kotiin. Ankat pääsivät metroon, junaan ja bussiin.



P.S. Noin tunti sitten Helmi ja Enkku menivät naimisiin. Kylvyssä. Onnea heille.

P.P.S. Ensi kerralla syödään jälkkäritkin Mempparissa.