Laiska.

Viimeiseen seitsemään päivään on kuulunut liikaa. Iltaisin on ollut KOLMET päiväkotikaverien synttärit ja kaksi vanhempainiltaa. Viime viikon työkiireen keskellä tajusin, että kolme kokonaista päivää kuluu pitkissä palavereissa, eli itse työtä ei ehdi tekemään. No toi kolme muuttui sitten neljäksi, joten kaikki ne tekemättömät työt odottavat kasassa ensi viikkoa...

Tiedän, ettei palaverit ja kokoukset ole monelle hankalia, mutta minulle ovat. Tuntia kauempaa en pysty istumaan rauhassa paikoillani. Parina päivänä jouduin kävelemään kokousten viimeiset tunnin pöydän ympärillä, kun selkään ja jalkoihin sattui. Leffoissakin alan pyörimään ja hyörimään tunnin jälkeen.

Yksi 3-vuotias tyttö on myös heräillyt ja juossut melkein joka yö (ja aina aamuyön pimeimpinä tunteina). Se on kuin bumerangi. Aina kun sen kantaa takaisin omaan sänkyynsä, juoksee se sieltä takaisin. Kaksi kertaa luovutin umpiväsyneenä, luovutin sänkyni bumerangille ja menin itse sohvalle nukkumaan. Toisena yönä menin sen 3-vuotiaan tyhjään sänkyyn, mutta se oli sohvaakin epämukavampi.

Mutta jotain hyvääkin. Yksien synttärien jälkeen sain väsyneet ja sokerin kyllästämät lapset vahingossa katsomaan kameraan. Minulla on vihdoin kuva näistä mussukoista.



Äitini sanoo usein, että "laiska töitään luettelee". Ei saisi valittaa liiasta tekemisestä.

Mutta silloin kun väsyttää, eikä oikein ymmärrä että miksi, tekee hyvää katsoa viikkoa taaksepäin ja huomata, että kyllä mä ihan v***sti olenkin tehnyt kaikkea.

Tällä viikolla oli hetkiä, jolloin piti miettiä että miksi mä teen muiden puolesta niin paljon. Miksi mä aina paikkaan muita ja pelastan pulasta? Miksi kehun ja puolustan pyytämättä? Elämä olisi paljon helpompaa, jos tekisin vain omat hommani ja antaisin tornien kaatua toisten päälle. En vain pysty.

Tajusin tällä viikolla, että se riittää että olen itse ylpeä siitä mitä olen saanut aikaan. Vaikkei kukaan muu sitä huomaisi tai arvostaisi, riittää että minä itse niin teen.