Nyt on jäänyt muutama leffa ihan vaille jorinoita. Aloitetaan sellaisesta kun Spy.
Finnkino oli niin ihana, että järjesti Spystä ennakkonäytöksen jo viime viikolla ja kutsui fanejaan mukaan. Kuulemma vastaavia ennakkonäytöksiä on tulossa myöhemminkin eri puolilla Suomea. Kyllä kelpaa :)
Spy on komedia. Se kertoo CIAn naisagentista Susanista (Melissa McCarthy), joka elää mielestään tylsää elämää komean agentti Finen (Jude Law) aisaparina tai "korvana" kaukana kenttätyöstä. Tietenkin Susan on myös ihastunut tuohon itsekkääseen komistukseen. Tiukassa tilanteessa Fine kuolee ja kaikkien agenttien henkilöllisyydet paljastuvat, eikä CIAlla ole ketään (hahahaa!) lähettää kentälle. Susan ilmoittautuu vapaaehtoiseksi ja siitä se kohellus sitten alkaa. Hauskoja hahmoja on runsaasti, mutta pakko on mainita erityisesti agentti Ford (hei vaan ihana Jason Statham) ihan vaan koska... sitä miestä on kiva katsella.
En ollut valmistautunut nauramaan niin paljon kun nauroin. McCarthy osaa olla hauska, mutta Statham (kirjoitin ensin että Statnam, uuups) se vasta koominen onkin. Jos rakastaa stereotypioita ja agenttiparodiaa, rakastaa tätä leffaa.
Näin Euroviisujen jälkitunnelmissa oli hauskaa, että leffassa vilahti Verka Serduchka. Myös 50 Cent kävi tekemässä pilaa itsestään.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste nelppa menee leffaan 2015. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste nelppa menee leffaan 2015. Näytä kaikki tekstit
maanantai 1. kesäkuuta 2015
maanantai 25. toukokuuta 2015
Tomorrowland.
Hei taas. Kävin elokuvissa. Taas :) Tällä kertaan näin kauan odotetun Tomorrowlandin.
Ihastuin traileriin ja odotukset olivat korkealla. En halunnut tietää elokuvasta etukäteen mitään. En yhtään mitään. Odotin vain kiltisti melkein puoli vuotta, että tämä löytäisi tiensä kankaalle.
Ja kun se vihdoin tuli, oli olo jotenkin... sellainen "tässäkö se nyt oli?".
Tomorrowland on Disneyn elokuva, joten se on siisti ja nätti ja "eritteetön". Jos tahtoisin olla ilkeä, kertoisin, että elokuva on tehty niin, että kohtauksista on helppo tehdä huvipuistoajelu Disneylandiin. Ehkä olen ilkeä. Tuntui kuitenkin, että jokaisessa kohtauksessa oli ollut kukkahattutäti, lakimies ja moraalivahti valvomassa sanoja, eleitä ja ilmeitä. Ehkä olikin.
Britt Robertson näyttelee Caseyä, joka "löytää" pinssin, jonka avulla pimu näkee toisen ulottuvuuden. Caseyn iskää näyttelee kömpelösti Tim McGraw, joka normaalimmin lauleskelee elääkseen. George Clooney taas on ihana ja hurmaava (ainahan se on) Frank, jonka Athena värväsi pikkupoikana tuohon toiseen ulottuvuuteen, mutta joka on heitetty sieltä pihalle. Frank lupaa auttaa Caseyn Tomorrowlandiin pelastaakseen maailman. Leffassa nähdään myös Hugh Laurie, joka sai minut seuraamaan Housea vuosikausia, mutta tässä hahmo on jotenkin laimea.
Luulisi, että Disney olisi hionut käsikirjoituksen paremmin. Että siellä ei olisi ollut omituisia aukkoja ja epäjohdonmukaisuuksia. Eiffel-kohtaus oli kaikessa mahtipontisuudessaan täysin järjetön. Pinssin kanssa liikkuminen toisessa ulottuvuudessa oli myös jotenkin huonosti toteutettu, sillä välillä maailmojen korkeuserot näkyivät ja välillä eivät.
Ei tämä huono elokuva ollut. Olisin tykännyt todella paljon, jos olisin ollut 12-vuotias. Tässä oli paljon kaikenlaista vanhaa ja mekaanista, mikä on hyvin hurmaavaa. Tykkäsin. Mutta en niin paljon kun olisin halunnut.
Ihastuin traileriin ja odotukset olivat korkealla. En halunnut tietää elokuvasta etukäteen mitään. En yhtään mitään. Odotin vain kiltisti melkein puoli vuotta, että tämä löytäisi tiensä kankaalle.
Ja kun se vihdoin tuli, oli olo jotenkin... sellainen "tässäkö se nyt oli?".
Tomorrowland on Disneyn elokuva, joten se on siisti ja nätti ja "eritteetön". Jos tahtoisin olla ilkeä, kertoisin, että elokuva on tehty niin, että kohtauksista on helppo tehdä huvipuistoajelu Disneylandiin. Ehkä olen ilkeä. Tuntui kuitenkin, että jokaisessa kohtauksessa oli ollut kukkahattutäti, lakimies ja moraalivahti valvomassa sanoja, eleitä ja ilmeitä. Ehkä olikin.
Britt Robertson näyttelee Caseyä, joka "löytää" pinssin, jonka avulla pimu näkee toisen ulottuvuuden. Caseyn iskää näyttelee kömpelösti Tim McGraw, joka normaalimmin lauleskelee elääkseen. George Clooney taas on ihana ja hurmaava (ainahan se on) Frank, jonka Athena värväsi pikkupoikana tuohon toiseen ulottuvuuteen, mutta joka on heitetty sieltä pihalle. Frank lupaa auttaa Caseyn Tomorrowlandiin pelastaakseen maailman. Leffassa nähdään myös Hugh Laurie, joka sai minut seuraamaan Housea vuosikausia, mutta tässä hahmo on jotenkin laimea.
Luulisi, että Disney olisi hionut käsikirjoituksen paremmin. Että siellä ei olisi ollut omituisia aukkoja ja epäjohdonmukaisuuksia. Eiffel-kohtaus oli kaikessa mahtipontisuudessaan täysin järjetön. Pinssin kanssa liikkuminen toisessa ulottuvuudessa oli myös jotenkin huonosti toteutettu, sillä välillä maailmojen korkeuserot näkyivät ja välillä eivät.
Ei tämä huono elokuva ollut. Olisin tykännyt todella paljon, jos olisin ollut 12-vuotias. Tässä oli paljon kaikenlaista vanhaa ja mekaanista, mikä on hyvin hurmaavaa. Tykkäsin. Mutta en niin paljon kun olisin halunnut.
keskiviikko 20. toukokuuta 2015
Mad Max - Fury Road
Lallatilaa. Mad Max. Minulle Mad Maxit ovat olleet vain leffoja muiden joukossa, mutta viime aikoina olen saanut kuulla sen verran hehkutusta tästä leffasta, että oli pakko hieman innostua.
Fury Road on hiekkaa ja takaa-ajoa. Se on loputon määrä hikisiä, epämuodostuneita, mielipuolisia ja epätoivoisia miehiä sekä muutama mallimittainen ja sisukas nainen. Elokuva on täynnä pieniä yksityiskohtia, custom-autoja, koomisia nimiä, outoja keksintöjä, kauniita maisemia ja muutenkin kaikkea häkellyttävää.
Olen yrittänyt kirjoittaa tästä leffasta nyt jo neljänä iltana. Mutta se ei onnistu. Aina kun avaan koneen ja yritän kirjoittaa, päädyn lukemaan lisää. Niin paljon ajatuksia ja kysymyksiä herää, että on pakko käydä "vähän" lukemassa. Ja sitten kello onkin paljon ja silmät painuvat kiinni. Harvassa elokuvassa on näin paljon yksityiskohtia ja asioita, jotka mietityttävät puoli viikkoa leffan jälkeenkin. Nyt kuitenkin päätin, että sohellus seis. Istun tässä ja kirjoitan. Tarkoitus kun on saada oma mielipide ulos, eikä tehdä mitään tutkielmaa Mad Maxistä.
Koko elokuva sijoittuu mystiseen aikaan tulevaisuudessa, jossa lähes kaikki on menetetty. Toivo myös. Vedestä on pulaa, ruoasta on pulaa, inhimillisyydestä on pulaa. Vain pahat ja röyhkeät pärjäävät. Vain muutamalla on energiaa ja sisua etsiä parempaa elämää. Loput ovat tyytyneet osaansa.
Jos pitäisi lyhyesti kertoa mistä elokuva kertoo, sanoisin että takaa-ajosta. Ja jos pitäisi kertoa kuka on pääosassa, sanoisin että Furiosa. Siinä on kuulkaa tiukka täti. Furiosa on ärsyttävän kaunis ja kadehdittavan määrätietoinen. Hänellä on karismaa, sisua ja röyhkeyttä, joita pyöristää sopivasti herkkyys ja toivo paremmasta.
Kirjoitin äsken tarinaa leffan pahiksen Immortan Joen "vaimoista". Tuhosin kuitenkin kaiken (jotten pilaa leffaa keltään) ja kerron vain että neitoja näytteli joukko tuttuja naisia - on mm. mallia ja muusikoiden (Elvis, Lenny Kravitz) jälkeläisiä.
Tekisi mieli kirjoitella kaikenlaista, mutta on parempi että menette itse katsomaan, sillä teidän pitää nähdä eräs liekkikitaristi. Teidän pitää hihitellä koomiselle uskonnolle ja nähdä mitä kromisuihkeella tehdään. Teidän on opittava miksi ja milloin sanotaan "keskinkertaista". Samalla tutustutte sotapoikiin, yleisiin luovuttajiin ja alatte miettimään miksi on olemassa luotifarmi ja bensakaupunki.
Lopetan tarinan tähän. Tai ehkä kerron vielä sen pienen yksityiskohdan, että tämä oli toistaiseksi paras näkemäni leffa tänä vuonna. Visuaalisesti karun kaunis.
Fury Road on hiekkaa ja takaa-ajoa. Se on loputon määrä hikisiä, epämuodostuneita, mielipuolisia ja epätoivoisia miehiä sekä muutama mallimittainen ja sisukas nainen. Elokuva on täynnä pieniä yksityiskohtia, custom-autoja, koomisia nimiä, outoja keksintöjä, kauniita maisemia ja muutenkin kaikkea häkellyttävää.
Olen yrittänyt kirjoittaa tästä leffasta nyt jo neljänä iltana. Mutta se ei onnistu. Aina kun avaan koneen ja yritän kirjoittaa, päädyn lukemaan lisää. Niin paljon ajatuksia ja kysymyksiä herää, että on pakko käydä "vähän" lukemassa. Ja sitten kello onkin paljon ja silmät painuvat kiinni. Harvassa elokuvassa on näin paljon yksityiskohtia ja asioita, jotka mietityttävät puoli viikkoa leffan jälkeenkin. Nyt kuitenkin päätin, että sohellus seis. Istun tässä ja kirjoitan. Tarkoitus kun on saada oma mielipide ulos, eikä tehdä mitään tutkielmaa Mad Maxistä.
Koko elokuva sijoittuu mystiseen aikaan tulevaisuudessa, jossa lähes kaikki on menetetty. Toivo myös. Vedestä on pulaa, ruoasta on pulaa, inhimillisyydestä on pulaa. Vain pahat ja röyhkeät pärjäävät. Vain muutamalla on energiaa ja sisua etsiä parempaa elämää. Loput ovat tyytyneet osaansa.
Jos pitäisi lyhyesti kertoa mistä elokuva kertoo, sanoisin että takaa-ajosta. Ja jos pitäisi kertoa kuka on pääosassa, sanoisin että Furiosa. Siinä on kuulkaa tiukka täti. Furiosa on ärsyttävän kaunis ja kadehdittavan määrätietoinen. Hänellä on karismaa, sisua ja röyhkeyttä, joita pyöristää sopivasti herkkyys ja toivo paremmasta.
Kirjoitin äsken tarinaa leffan pahiksen Immortan Joen "vaimoista". Tuhosin kuitenkin kaiken (jotten pilaa leffaa keltään) ja kerron vain että neitoja näytteli joukko tuttuja naisia - on mm. mallia ja muusikoiden (Elvis, Lenny Kravitz) jälkeläisiä.
Tekisi mieli kirjoitella kaikenlaista, mutta on parempi että menette itse katsomaan, sillä teidän pitää nähdä eräs liekkikitaristi. Teidän pitää hihitellä koomiselle uskonnolle ja nähdä mitä kromisuihkeella tehdään. Teidän on opittava miksi ja milloin sanotaan "keskinkertaista". Samalla tutustutte sotapoikiin, yleisiin luovuttajiin ja alatte miettimään miksi on olemassa luotifarmi ja bensakaupunki.
Lopetan tarinan tähän. Tai ehkä kerron vielä sen pienen yksityiskohdan, että tämä oli toistaiseksi paras näkemäni leffa tänä vuonna. Visuaalisesti karun kaunis.
maanantai 18. toukokuuta 2015
Pitch Perfect 2
Elokuvat, oi rakkaat elokuvat. Oli pakko päästä näkemään jotain, mutta kaikki hyvät oli jo nähty, joten piti valita jotain ei niin hyvää.
Ihanassa ja mahtavassa lempisalissani (hei Tennispalatsi 2, mä ajattelen taas sinua) meni Pitch Perfect 2. Sinne siis kirmasin. Sali oli yllättävän täysi. Mutta ihmekös tuo, kun oli ennakkonäytös (tai sitten ne muutkin käyvät elokuvissa tuon ihanan salin takia). Leffan ekaa osaa en ole nähnyt, mutta ei se haitannut. Tiesin meneväni katsomaan jotain kivaa ja kevyttä höpöhöpölauleluelokuvaa.
Tässä leffasta ensin traileri.
Olin valmistautunut kyllästymään. Tylsistymään. Haukottelemaan. Mutta ennen kuin leffa edes alkoi, iski Tennaispalatsin kakkossalin taika. En tiedä mistä se johtuu, mutta juuri tuossa salissa Finnkinon alkutunnus - se sydämen sisällä sykkivä f-kirjain - saa kylmät väreet kulkemaan koko kropan läpi. Sillä lailla hyvässä mielessä.
En tiedä johtuiko se TP2-taiasta, mutta yllättäen viihdyinkin hyvin. Elokuva oli hauska. Nauroin vähän liikaa. En edes sillä lailla sivistyneesti hiljaa, vaan hörötin vahingossa ääneen. Alapäähuumori iskee aina.
Elokuvan hahmot olivat kuin suoraan teinityttöjen käsikirjasta. Jokaiselle piti olla jotain. Oli yksi lihava ja hauska, outo, etninen, kovia kokenut, ylisuorittaja ja täydellisyys. Ja tietenkin oli joukossa myös miesmäinen lepakko. Jokainen hahmo oli huolella tehty ja täydellisen stereotyyppinen.
Ihanassa ja mahtavassa lempisalissani (hei Tennispalatsi 2, mä ajattelen taas sinua) meni Pitch Perfect 2. Sinne siis kirmasin. Sali oli yllättävän täysi. Mutta ihmekös tuo, kun oli ennakkonäytös (tai sitten ne muutkin käyvät elokuvissa tuon ihanan salin takia). Leffan ekaa osaa en ole nähnyt, mutta ei se haitannut. Tiesin meneväni katsomaan jotain kivaa ja kevyttä höpöhöpölauleluelokuvaa.
Tässä leffasta ensin traileri.
Olin valmistautunut kyllästymään. Tylsistymään. Haukottelemaan. Mutta ennen kuin leffa edes alkoi, iski Tennaispalatsin kakkossalin taika. En tiedä mistä se johtuu, mutta juuri tuossa salissa Finnkinon alkutunnus - se sydämen sisällä sykkivä f-kirjain - saa kylmät väreet kulkemaan koko kropan läpi. Sillä lailla hyvässä mielessä.
En tiedä johtuiko se TP2-taiasta, mutta yllättäen viihdyinkin hyvin. Elokuva oli hauska. Nauroin vähän liikaa. En edes sillä lailla sivistyneesti hiljaa, vaan hörötin vahingossa ääneen. Alapäähuumori iskee aina.
Elokuvan hahmot olivat kuin suoraan teinityttöjen käsikirjasta. Jokaiselle piti olla jotain. Oli yksi lihava ja hauska, outo, etninen, kovia kokenut, ylisuorittaja ja täydellisyys. Ja tietenkin oli joukossa myös miesmäinen lepakko. Jokainen hahmo oli huolella tehty ja täydellisen stereotyyppinen.
Minä, joka inhoan kuorolaulua lähes yhtä paljon kuin hevosia ja sipulia, huomasin jopa hieman pitäväni elokuvan lauleskeluista. Ja tätä asiaa en olisi halunnut myöntää.
Bellat (kuoro) on kansallinen mestari kuorolauleskelussa ja on juuri esiintymässä presidentille. Kesken esityksen tapahtuu tekninen katastrofi, kun ison vaalean tytön haalari ratkeaa. Haaroista. Juuri kun hän roikkuu ylösalaisin katosta. Eikä hällä ole alushousuja. Koko kansa näkee siis koko komeuden. Ja tästä jenkit hermostuvat. Bellat saavat kaikenlaisia sanktioita, joista on mahdollista päästä yli vain yhdellä tapaa - voittamalla kuorolaulun maailmanmestaruus. Kukaan ei usko tähän mahdollisuuteen, sillä jenkit eivät ole ikinä kisoissa pärjänneet. Lisäksi Saksan suuruus Das Sound Machine (DSM) vaikuttaa ylivoimaiselta. Tästä varmaan jokainen pystyy päättelemään miten leffa loppuu.
Mutta hauskaa oli. Erityisen hauskaa oli seurata DSM:n ja Bellojen uhittelua.
Tämän leffan syytä on se, että himoitsen juuri turkooseja Adidaksen tennareita.
tiistai 12. toukokuuta 2015
The Water Diviner.
Kaivonkatsoja (The Water Diviner) on Crowen Russelin ohjaama elokuva. Ja koska liikkuva kuva kertoo enemmän kuin osaan kirjoittaa, raahaan trailerin näytille.
Leffa kertoo Australialaisesta miehestä, jonka kolme poikaa ovat kuolleet sodassa Turkissa. Kun miehen vaimo kuolee, lähtee tyyppi Turkkiin aikomuksenaan etsiä kolme poikaansa kymmenien tuhansien Gallipolissa kuolleiden sotilaiden joukosta. Entiselle sotatantereelle ei niin vaan pääsekään, mutta Connor (eli Russell) saa apua hotellia pyörittävältä kauniilta leskeltä.
Jostain syystä en oikein ole koskaan pitänyt Russelllista. Siksi on kiva, että Russell on alkanut ohjaamaan. Vielä kivempi olisi, jos malttaisi pysyä kokonaan poissa kameran edestä. Leffassa oli paljon kauniita kamera-ajoja ja vastaavaa, mutta en oikeasti tiedä päättääkö niistä ohjaaja, tuottaja vai kuvaaja (vai mikä lie se suomennus sille tittelille onkaan) tai joku muu.
Sota on aiheena ahdistava. Aina. Joskus pystyn sodan sietämään (elokuvissa) ajattelemalla sen puolustuksena sotijoiden omaa maata ja omaa kansaa kohtaan. Mutta tässä... Miksi kukaan Australiasta lähtisi Turkkiin asti sotimaan vain sotimisen ilosta? Ja miten kellään ei ollut kypäriä päässä?
Sodasta ja Russelista huolimatta pidin elokuvasta. Se vei mukanaan niin, että myönnän itkeneeni. Mutta vain vähän.
Leffa kertoo Australialaisesta miehestä, jonka kolme poikaa ovat kuolleet sodassa Turkissa. Kun miehen vaimo kuolee, lähtee tyyppi Turkkiin aikomuksenaan etsiä kolme poikaansa kymmenien tuhansien Gallipolissa kuolleiden sotilaiden joukosta. Entiselle sotatantereelle ei niin vaan pääsekään, mutta Connor (eli Russell) saa apua hotellia pyörittävältä kauniilta leskeltä.
Jostain syystä en oikein ole koskaan pitänyt Russelllista. Siksi on kiva, että Russell on alkanut ohjaamaan. Vielä kivempi olisi, jos malttaisi pysyä kokonaan poissa kameran edestä. Leffassa oli paljon kauniita kamera-ajoja ja vastaavaa, mutta en oikeasti tiedä päättääkö niistä ohjaaja, tuottaja vai kuvaaja (vai mikä lie se suomennus sille tittelille onkaan) tai joku muu.
Sota on aiheena ahdistava. Aina. Joskus pystyn sodan sietämään (elokuvissa) ajattelemalla sen puolustuksena sotijoiden omaa maata ja omaa kansaa kohtaan. Mutta tässä... Miksi kukaan Australiasta lähtisi Turkkiin asti sotimaan vain sotimisen ilosta? Ja miten kellään ei ollut kypäriä päässä?
Sodasta ja Russelista huolimatta pidin elokuvasta. Se vei mukanaan niin, että myönnän itkeneeni. Mutta vain vähän.
maanantai 11. toukokuuta 2015
Get Hard.
Älkää edes kysykö miksi menin tämän leffan katsomaan... en minä tiedä. Get Hard oli hämmentävän huono. Se oli olevinaan komedia. Ja kyllä minä nauroinkin. Mutta en hyvässä. Leffa oli niin kamala, että se sai nauramaan. Katsoin kuitenkin loppuun asti. Pakko kuitenkin myöntää, että muutamaan kertaan harkitsin leffan jättämistä kesken...
Mutta hei, nauttikaa trailerista ensin.
Jos otetaan kaikki mahdolliset kliseet mustista ja valkoisista (ja latinoista), miehistä ja naisista, rikkaista ja köyhistä, jengeistä, vankiloista (jne.) ja tungetaan ne kaikki yhteen elokuvaan, saadaan jotain tällaista.
Leffassa King elää unelmaansa - hyvä työpaikka, hieno talo ja morsiamena rikkaan pomon kaunis tytär. Kihlajaisissa poliisit marssivat paikalle ja pidättävät tyypin ja syyttävät talousrikoksista, joita tuo tyhmä valkoinen valas ei tietenkään ole tehnyt. Hölmömpikin tässä vaiheessa tajuaa, että paha mies on pomo. King pelkää joutuvansa vankilaan ja palkkaa autonsa pesijän opastamaan miten vankilassa selviää hengissä. Ja sitä sitten seurataan. Lopulta joku alkaa jopa selvittämään oliko valas oikeasti se syyllinen.
Will Ferrell on ärsyttävä. Vähän kuin huonosti noussut ja sokeriton pullataikina, joka ei maistu miltään, mutta saa mahan kipeäksi. Ehkä tyyppi siksi onkin tässä leffassa. Olisihan se outoa, jos huonossa leffassa olisi joku taitava näyttelijä.
Hyvin huono elokuva. Älkää katsoko.
Mutta hei, nauttikaa trailerista ensin.
Jos otetaan kaikki mahdolliset kliseet mustista ja valkoisista (ja latinoista), miehistä ja naisista, rikkaista ja köyhistä, jengeistä, vankiloista (jne.) ja tungetaan ne kaikki yhteen elokuvaan, saadaan jotain tällaista.
Leffassa King elää unelmaansa - hyvä työpaikka, hieno talo ja morsiamena rikkaan pomon kaunis tytär. Kihlajaisissa poliisit marssivat paikalle ja pidättävät tyypin ja syyttävät talousrikoksista, joita tuo tyhmä valkoinen valas ei tietenkään ole tehnyt. Hölmömpikin tässä vaiheessa tajuaa, että paha mies on pomo. King pelkää joutuvansa vankilaan ja palkkaa autonsa pesijän opastamaan miten vankilassa selviää hengissä. Ja sitä sitten seurataan. Lopulta joku alkaa jopa selvittämään oliko valas oikeasti se syyllinen.
Will Ferrell on ärsyttävä. Vähän kuin huonosti noussut ja sokeriton pullataikina, joka ei maistu miltään, mutta saa mahan kipeäksi. Ehkä tyyppi siksi onkin tässä leffassa. Olisihan se outoa, jos huonossa leffassa olisi joku taitava näyttelijä.
Hyvin huono elokuva. Älkää katsoko.
sunnuntai 3. toukokuuta 2015
Ex Machina
Päätin kirjoittaa taas elokuvasta. Ihan muuten vaan. Tai no en ehkä ihan muuten vaan. Oikeasti minua pelottaa tämä iltapäivä (menen pienkoneen kyytiin lentämään) ja yritän keksiä tapoja, joilla saan ajatukset muualle.
Kävin katsomassa Ex Machinan. Tässä virallinen traileri heti alkuun:
Leffassa oli periaatteessa vain kolme (tai neljä) hahmoa, mikä oli erikoista. Oli nörtti, sen erakoitunut outo pomo ja testattava tekoäly-robotti Ava. Alussa vilahti pari työkaveria ja helikopteripilotti (ja taas ne ajatukset livahti sinne pienkonelentoon, aargh). Ja oli siellä pomon lukaalissa myös hiljainen ja alistettu kodinhoitaja/kokki/miellyttäjä.
Caleb (se nörtti) voittaa firman arpajaiset ja pääsee tapaamaan toimitusjohtajaa. Toimari on ihailtu nero, joka asuu hevonkuusessa. Keskellä ei mitään. Helikopterilla sinne lennetään tuntikausia metsän yli ja perillä Calebin pitää rämpiä vielä laukkunsa kanssa maastossa hetki. Tässä vaiheessa aloin taas miettimään logistiikkaa. Miten ruokahuolto yms. hoidetaan, jos perille on noin vaikea päästä? Ja muutenkin tuo koko kuvio, että yksi ihminen pystyisi kehittämään tekoälyn ihan itsekseen, tuntuu oudolta. Ja vielä oudompaa on se, että sama hemmo myös kasaa täydellisen robotin siihen ympärille. Tai ehkä leffa tapahtuikin jossain tulevaisuudessa, jossa tuollainen robotin vaatima teknologia on arkipäivää. Tuskin.
Heti muuten kun Ava esiteltiin, aloin pohtimaan ketkä kaikki leffassa olivat oikeasti robotteja. Ja tietenkin jossain vaiheessa epäilin kaikki roboteiksi :) Mutta pitäisi luottaa siihen intuitioon. Kaikki oli lopulta juuri niin kuin alussa oletinkin.
Tässä elokuvassa oli ahdistava äänimaailma. Kun scifi ja jännitys tungetaan yhteen, tulee pelko teknologista ylivaltaa kohtaan. Ja vaikka tässäkin kaikki oli visuaalisesti hyvin rauhallista, oli joihinkin kohtauksiin luotu musiikilla/äänellä painostavan ahdistava ympäristö. Ja minä hölmö pelkuri peitin silmät vaikka olisi pitänyt peittää korvat.
Tekisi mieli pohtia ääneen tuota leffan ympäristöä. Sitä miksi kaikkialle piti olla rajoitettu kulku. Siitä miksi puhuttiin ikkunattomista tiloista, mutta miksi osa tiloista oli maan päässä ja suurilla ikkunoilla varustettu. Mutta en pohdi. Sanon sen sijaan, että hienosti oli valittu näyttelijät. Nörtti oli sopivan pelokkaan oloinen, pomo kiehtova sekoitus erakkoa ja piilotettua aggressiivisuutta sekä Ava (siinä muuten taas yksi taitava ruotsalainen)ihanan tyhjä kangas, jota vuorotellen sääli ja pelkäsi.
Nautin elokuvasta. Se oli sopivan... vaativa/kiehtova/jännittävä-mutta-rauhallinen ja pisti (taas) ajattelemaan tekoälyä. Salaliittoteorioiden suurena ihailijana uskon (ja pelkään) että teknologiassa (ja geeniteknologiassa) ollaan jo pitkällä. Ettei kaikki ole siltä mitä näyttää.
Nyt lopetan jorinat ja alan panikoimaan lentoa. Etsin lipun ja kaivan koordinaatit kartalta. Hui. Äitini ei muuten yhtään osaa helpottaa tätä pelkoa. Se kysyi puhelimessa, että olenko korottanut vakuutuksia lentoa varten..!!??
Kävin katsomassa Ex Machinan. Tässä virallinen traileri heti alkuun:
Leffassa oli periaatteessa vain kolme (tai neljä) hahmoa, mikä oli erikoista. Oli nörtti, sen erakoitunut outo pomo ja testattava tekoäly-robotti Ava. Alussa vilahti pari työkaveria ja helikopteripilotti (ja taas ne ajatukset livahti sinne pienkonelentoon, aargh). Ja oli siellä pomon lukaalissa myös hiljainen ja alistettu kodinhoitaja/kokki/miellyttäjä.
Caleb (se nörtti) voittaa firman arpajaiset ja pääsee tapaamaan toimitusjohtajaa. Toimari on ihailtu nero, joka asuu hevonkuusessa. Keskellä ei mitään. Helikopterilla sinne lennetään tuntikausia metsän yli ja perillä Calebin pitää rämpiä vielä laukkunsa kanssa maastossa hetki. Tässä vaiheessa aloin taas miettimään logistiikkaa. Miten ruokahuolto yms. hoidetaan, jos perille on noin vaikea päästä? Ja muutenkin tuo koko kuvio, että yksi ihminen pystyisi kehittämään tekoälyn ihan itsekseen, tuntuu oudolta. Ja vielä oudompaa on se, että sama hemmo myös kasaa täydellisen robotin siihen ympärille. Tai ehkä leffa tapahtuikin jossain tulevaisuudessa, jossa tuollainen robotin vaatima teknologia on arkipäivää. Tuskin.
Heti muuten kun Ava esiteltiin, aloin pohtimaan ketkä kaikki leffassa olivat oikeasti robotteja. Ja tietenkin jossain vaiheessa epäilin kaikki roboteiksi :) Mutta pitäisi luottaa siihen intuitioon. Kaikki oli lopulta juuri niin kuin alussa oletinkin.
Tässä elokuvassa oli ahdistava äänimaailma. Kun scifi ja jännitys tungetaan yhteen, tulee pelko teknologista ylivaltaa kohtaan. Ja vaikka tässäkin kaikki oli visuaalisesti hyvin rauhallista, oli joihinkin kohtauksiin luotu musiikilla/äänellä painostavan ahdistava ympäristö. Ja minä hölmö pelkuri peitin silmät vaikka olisi pitänyt peittää korvat.
Tekisi mieli pohtia ääneen tuota leffan ympäristöä. Sitä miksi kaikkialle piti olla rajoitettu kulku. Siitä miksi puhuttiin ikkunattomista tiloista, mutta miksi osa tiloista oli maan päässä ja suurilla ikkunoilla varustettu. Mutta en pohdi. Sanon sen sijaan, että hienosti oli valittu näyttelijät. Nörtti oli sopivan pelokkaan oloinen, pomo kiehtova sekoitus erakkoa ja piilotettua aggressiivisuutta sekä Ava (siinä muuten taas yksi taitava ruotsalainen)ihanan tyhjä kangas, jota vuorotellen sääli ja pelkäsi.
Nautin elokuvasta. Se oli sopivan... vaativa/kiehtova/jännittävä-mutta-rauhallinen ja pisti (taas) ajattelemaan tekoälyä. Salaliittoteorioiden suurena ihailijana uskon (ja pelkään) että teknologiassa (ja geeniteknologiassa) ollaan jo pitkällä. Ettei kaikki ole siltä mitä näyttää.
Nyt lopetan jorinat ja alan panikoimaan lentoa. Etsin lipun ja kaivan koordinaatit kartalta. Hui. Äitini ei muuten yhtään osaa helpottaa tätä pelkoa. Se kysyi puhelimessa, että olenko korottanut vakuutuksia lentoa varten..!!??
sunnuntai 26. huhtikuuta 2015
Run All Night
Minun piti katsoa jakso House of Cardia heti kun lapset leikkivät nätisti kahdestaan. Se hetki on nyt. Sen sijaan asensin wordpressin ja etsin sopivaa teemaa, josta saisi mahdollisimman helposti muokattua sopivan näköisen...
"Äitiii!! Pyyhkimään!!"
Ehkä jatkan tuota ajattelua vaativaa hommaa vasta sitten kun on varmasti rauhallista. Illalla. Sitä ennen tunnustan, että kävin eilen leffassa.
Minua ärsyttää leffoissa (tai omassa päässäni) se, että ruudulla on usein tuttuja naamoja, joiden nimiä ei muista. Tässäkin oli McGyverin Jack Dalton, jonka oikeaa nimeä en edes tiedä. Onneksi IMdB tietää, että tyyppi on Bruce MacGill. Aina kun Jack/Bruce vilahti, alkoi päässä soimaan "ti-ti-di-ti-di-ti-diii-titi-diii..":
Ja nyt kun eksyin aiheesta, niin kerron myös että olin ala-asteella tolkuttoman ihastunut Ihmemieheen. Oi Angus. Edelleen tahtoisin asua sellaisessa isossa teollisessa punatiilisessä hallissa, jossa kaikki on yhtä tilaa. Ja se MacGyverin jeeppi... siitä varmaan on peräisin fiksaationi maastoautoihin.
Takaisin elokuvaan - Run All Night. Liam Neeson on ihmeellinen tapaus. En tiedä miten hän on saanut sen aikaan, mutta tyyppi saa "näytellä" kaikki leffat samalla kaavalla. Tai no lähes kaikki leffat. Onhan se muutakin tehnyt. Miten yli kuuskymppinen mies edes saa tuollaisia toimintarooleja? Luulisi, että toimintaleffoihin halutaan vähän nuorempaa verta? Hieman vähemmän roikkunutta lihaa?
Paljon kuulee puhuttavan siitä miten Hollywood (ja Disney) antavan pienille ihmiselle täysin valheellisen ja epäreilun naiskuvan. Näiden nykyleffojen perusteella väittäisin, että aikamoiset valheelliset odotukset tulevat olemaan myös vanhoja miehiä kohtaan.
Tässä muuten traileri:
Neesonin (Jimmyn) poikaa (Mikeä) näyttelee RoboCop. Tyypillä on ihan nimikin - Joel Kinnaman aka Charles Joel Nordström. Tuttavien kesken Ruotsin lahjanaisille elokuvamaailmalle. Edellinen lause oli olevinaan vitsi. Mutta silti en pahastuisi, jos Ihmemies-konsepti herätettäisiin henkiin ja Kinnaman/Nordström näyttelisi McGyveria. Siinä olisi kaikki palikat aika lailla kohdillaan. Ja taas eksyin aiheesta.
Leffa kertoo siitä miten asiat menevät pieleen vaikka yrittää toimia oikein. Alkoholisoitunut mafian entinen tappomies Jimmy yrittää pelastaa tilanteen kun kuulee että oma poikansa Mike on nähnyt kun mafiapomon poika tappaa pari huumediileriä. Harmi vaan että mafiapomon poika tahtoo listiä Miken. Asioita mutkistaa pari seikkaa: Jimmy ja mafiapomo ovat vanhoja ystäviä, Mike tahtoo antautua poliisille, mafiapomon poika tahtoo tappaa Miken itse, mafiapomo on lahjonut läjän poliiseja sekä palkannut ammattitappajan ja yksi sitkeä etsiväkin jahtaa Jimmyä. Juostaan siis läpi yön. Ja monta yötä.
Tämä erosi muista Neeson-elokuvista sillä, että kauniita kamera-ajoja oli paljon. Ja ne oli tehty hienosti. En edes tiedä miten. Pelkällä kameralla niitä ei ole mahdollista tehdä. Eikä minun silmäni kykene enää erottamaan missä vaiheessa oikea kuva vaihtuu tietokoneella tehtyyn. Tykkään kovasti aina kun kamera on todella korkealla tai maan tasolla. Eli sain tykätä monessa kohtaa.
Pidän elokuvista, joissa kokonaisuus on paketoitu helposti käsitettäväksi paketiksi. Myös ajan suhteen. Run All Night alkoi kohtauksesta metsässä, josta hypättiin muutamaa viikkoa taaksepäin. Heti tuli sellainen "olen-turvallisesti-ohjaajan-otteessa" -fiilis. Ja kun taas lopussa palattiin samaan paikkaan (tuo kohtaus oli muuten ihanan tietokonepelimäinen, visuaalisesti siis), tiesi että ympyrä on kuljettu ja nyt on edessä loppuratkaisut.
Tykkäsin. Yllättävän paljon.
"Äitiii!! Pyyhkimään!!"
Ehkä jatkan tuota ajattelua vaativaa hommaa vasta sitten kun on varmasti rauhallista. Illalla. Sitä ennen tunnustan, että kävin eilen leffassa.
Minua ärsyttää leffoissa (tai omassa päässäni) se, että ruudulla on usein tuttuja naamoja, joiden nimiä ei muista. Tässäkin oli McGyverin Jack Dalton, jonka oikeaa nimeä en edes tiedä. Onneksi IMdB tietää, että tyyppi on Bruce MacGill. Aina kun Jack/Bruce vilahti, alkoi päässä soimaan "ti-ti-di-ti-di-ti-diii-titi-diii..":
Ja nyt kun eksyin aiheesta, niin kerron myös että olin ala-asteella tolkuttoman ihastunut Ihmemieheen. Oi Angus. Edelleen tahtoisin asua sellaisessa isossa teollisessa punatiilisessä hallissa, jossa kaikki on yhtä tilaa. Ja se MacGyverin jeeppi... siitä varmaan on peräisin fiksaationi maastoautoihin.
Takaisin elokuvaan - Run All Night. Liam Neeson on ihmeellinen tapaus. En tiedä miten hän on saanut sen aikaan, mutta tyyppi saa "näytellä" kaikki leffat samalla kaavalla. Tai no lähes kaikki leffat. Onhan se muutakin tehnyt. Miten yli kuuskymppinen mies edes saa tuollaisia toimintarooleja? Luulisi, että toimintaleffoihin halutaan vähän nuorempaa verta? Hieman vähemmän roikkunutta lihaa?
Paljon kuulee puhuttavan siitä miten Hollywood (ja Disney) antavan pienille ihmiselle täysin valheellisen ja epäreilun naiskuvan. Näiden nykyleffojen perusteella väittäisin, että aikamoiset valheelliset odotukset tulevat olemaan myös vanhoja miehiä kohtaan.
Tässä muuten traileri:
Neesonin (Jimmyn) poikaa (Mikeä) näyttelee RoboCop. Tyypillä on ihan nimikin - Joel Kinnaman aka Charles Joel Nordström. Tuttavien kesken Ruotsin lahja
Leffa kertoo siitä miten asiat menevät pieleen vaikka yrittää toimia oikein. Alkoholisoitunut mafian entinen tappomies Jimmy yrittää pelastaa tilanteen kun kuulee että oma poikansa Mike on nähnyt kun mafiapomon poika tappaa pari huumediileriä. Harmi vaan että mafiapomon poika tahtoo listiä Miken. Asioita mutkistaa pari seikkaa: Jimmy ja mafiapomo ovat vanhoja ystäviä, Mike tahtoo antautua poliisille, mafiapomon poika tahtoo tappaa Miken itse, mafiapomo on lahjonut läjän poliiseja sekä palkannut ammattitappajan ja yksi sitkeä etsiväkin jahtaa Jimmyä. Juostaan siis läpi yön. Ja monta yötä.Tämä erosi muista Neeson-elokuvista sillä, että kauniita kamera-ajoja oli paljon. Ja ne oli tehty hienosti. En edes tiedä miten. Pelkällä kameralla niitä ei ole mahdollista tehdä. Eikä minun silmäni kykene enää erottamaan missä vaiheessa oikea kuva vaihtuu tietokoneella tehtyyn. Tykkään kovasti aina kun kamera on todella korkealla tai maan tasolla. Eli sain tykätä monessa kohtaa.
Pidän elokuvista, joissa kokonaisuus on paketoitu helposti käsitettäväksi paketiksi. Myös ajan suhteen. Run All Night alkoi kohtauksesta metsässä, josta hypättiin muutamaa viikkoa taaksepäin. Heti tuli sellainen "olen-turvallisesti-ohjaajan-otteessa" -fiilis. Ja kun taas lopussa palattiin samaan paikkaan (tuo kohtaus oli muuten ihanan tietokonepelimäinen, visuaalisesti siis), tiesi että ympyrä on kuljettu ja nyt on edessä loppuratkaisut.
Tykkäsin. Yllättävän paljon.
torstai 23. huhtikuuta 2015
Avengers - Age of Ultron
Lallatilaa. Arvatkaa kuka kävi elokuvissa? Minäää!!! Olen ollut hieman laiska leffoista kirjoittamisen suhteen, mutta päätin nyt ryhdistäytyä vuoden kolmannenkymmenennen leffan kunniaksi.
En muista olenko aikaisemmin lempileffoistani tarinoinut, mutta scifi ja supersankarit ovat ne mun juttuni. Erityisen rakas on Batman. Lepakkomies itseasiassa ansaitsee kokonaan oman postauksensa. Batman on niin kova juttu, että pari viikkoa sitten kun vein Liljan 4-vuotisneuvolaan, tyttö ensimmäisenä ilmoitti, että "Hei neuvolan täti, mun äiti tykkää pätmänistä." Tärkeät asiat ensin siis.
Mutta takaisin asiaan ja supersankareihin. Kävin katsomassa elokuvan Avengers - Age of Ultron kaupungin suurimmalta kankaalta. Taitaa itseasiassa olla koko maan suurin kangas.
Yksinkertaistettuna Rautamies Tony Stark alkaa sooloilemaan yrittäessään rakentaa maapallolle turvaksi Ultron-nimistä rauhanohjelmaa. Kaikki menee kuitenkin pahasti pieleen ja tekoäly ottaa fyysisen olemuksen Starkin firman robotin muodossa. Ultron yrittää tuhota maapallon ja Avengersit taistelevat vastaan. Mukana on Iron Manin lisäksi Captain America, Thor, Hulk ja Black Widow. Muutama muukin sankari saa vähän ruutuaikaa.
Avengerseihin sopisi ehkä väittämä, että enemmän on enemmän. Ajatuksena se on kiva, että supertyyppejä on paljon ja ne muodostavat oman pienen tiiminsä. Melkein kuin perheen. Kukaan ei joudu kohtaamaan outouttaan yksin tai tappelemaan pahiksia vastaan yksin. Mutta parin tunnin leffaan ihmetyyppejä oli liikaa. Onneksi välissä oli muutamia rauhallisia kohtauksia, jotka tasapainottivat. Etenkin se oli kivaa, että tässä oli pieni rakkaustarinan tynkä mukana.
Naisnäkökulmana voin kertoa, että hyvin oli silmänruokaa tarjolla. Chris Hemsworth oli taas iso ja vaalea Thor. Ja ihana Robert Downey Jr. oli itsepäinen ja isolla egolla varustettu Stark. Parasta oli se, ettei kummankaan naikkosia ruudulla nähty. Hahaa. Paljasta pintaa ja tuulitunneleita oli muutenkin hyvin niukasti. Ja se on asia, joka saa pinnan alla asuvan feministini hyvin onnelliseksi.
Minä haluan olla supersankareiden puolella ja kiemurrella penkissäni aina kun pahis on niskan päällä. Jostain syystä Ultron oli kuitenkin niin sympaattinen, että pidin sen metallimöhkäleen puolta loppuun asti. Ja sitten lopussa... No tuskin kenellekään tulee yllätyksenä se kuka näissä supersankarileffoissa aina voittaa? Minua harmitti Ultronin puolesta. Katsokaa nyt miten söpö se on...
Koska leffoissa ei aina tule seurattua tekstitystä, hämmästyin kun kankaalla vilahti "kostajat". Avengers-sana oli leffassa käännetty..? Miksi? Tiedän kyllä että tuota käytettiin jo sarjakuvissa. Mutta silti... Kostajat on kamalan negatiivinen nimi tyypeille, jotka yrittävät pelastaa maailmaa.
Ultronin lisäksi minulle jäi leffasta päällimmäisenä mieleen hauskuus. Avengersit olivat hyvin sanavalmiita ja koomisia. Toisena mieleen jäi harmittava epäjohdonmukaisuus sivullisia kohtaan. Joissain kohtauksissa kun räiskitään ja riehutaan ja kohelletaan välittämättä lainkaan viattomista sivullisista uhreista, mutta sitten muutamassa kohtauksessa yhden ainoan random-tyypin pelastaminen on tärkeää. Päättäisivät jommin kummin ja pysyisivät siinä linjassa.
Vaikka tämä oli hyvin kirjoitettu ja kauniisti tehty ja vaikka se kertoi supersankareista, jokin jätti kylmäksi. Ehkä se oli se, että tämä oli samaa Avengers-touhua kun aikaisemmat. Tyypit tulee, taistelee ja voittaa. Piece of cake. Kukaan heistä ei ollut vaarassa. Kaikki meni turhan jouhevasti. Yleensä elokuvissa on jotain todella synkkää, surullista ja epäoikeudenmukaista. Ja kun sellainen puuttui, jäi pintaraapaisumainen olo. Nyt mikään ei ahdistanut tai saanut silmiä kostumaan. Silti en missään nimessä väitä tätä huonoksi elokuvaksi. Oli ehkä yksi tämän alkuvuoden parhaimmista elokuvista. Tai no ainakin kymmenen parhaan joukkoon se ylsi.
Tässä vielä traileri maistiaiseksi.
En muista olenko aikaisemmin lempileffoistani tarinoinut, mutta scifi ja supersankarit ovat ne mun juttuni. Erityisen rakas on Batman. Lepakkomies itseasiassa ansaitsee kokonaan oman postauksensa. Batman on niin kova juttu, että pari viikkoa sitten kun vein Liljan 4-vuotisneuvolaan, tyttö ensimmäisenä ilmoitti, että "Hei neuvolan täti, mun äiti tykkää pätmänistä." Tärkeät asiat ensin siis.Mutta takaisin asiaan ja supersankareihin. Kävin katsomassa elokuvan Avengers - Age of Ultron kaupungin suurimmalta kankaalta. Taitaa itseasiassa olla koko maan suurin kangas.
Yksinkertaistettuna Rautamies Tony Stark alkaa sooloilemaan yrittäessään rakentaa maapallolle turvaksi Ultron-nimistä rauhanohjelmaa. Kaikki menee kuitenkin pahasti pieleen ja tekoäly ottaa fyysisen olemuksen Starkin firman robotin muodossa. Ultron yrittää tuhota maapallon ja Avengersit taistelevat vastaan. Mukana on Iron Manin lisäksi Captain America, Thor, Hulk ja Black Widow. Muutama muukin sankari saa vähän ruutuaikaa.
Avengerseihin sopisi ehkä väittämä, että enemmän on enemmän. Ajatuksena se on kiva, että supertyyppejä on paljon ja ne muodostavat oman pienen tiiminsä. Melkein kuin perheen. Kukaan ei joudu kohtaamaan outouttaan yksin tai tappelemaan pahiksia vastaan yksin. Mutta parin tunnin leffaan ihmetyyppejä oli liikaa. Onneksi välissä oli muutamia rauhallisia kohtauksia, jotka tasapainottivat. Etenkin se oli kivaa, että tässä oli pieni rakkaustarinan tynkä mukana.
Naisnäkökulmana voin kertoa, että hyvin oli silmänruokaa tarjolla. Chris Hemsworth oli taas iso ja vaalea Thor. Ja ihana Robert Downey Jr. oli itsepäinen ja isolla egolla varustettu Stark. Parasta oli se, ettei kummankaan naikkosia ruudulla nähty. Hahaa. Paljasta pintaa ja tuulitunneleita oli muutenkin hyvin niukasti. Ja se on asia, joka saa pinnan alla asuvan feministini hyvin onnelliseksi.
Minä haluan olla supersankareiden puolella ja kiemurrella penkissäni aina kun pahis on niskan päällä. Jostain syystä Ultron oli kuitenkin niin sympaattinen, että pidin sen metallimöhkäleen puolta loppuun asti. Ja sitten lopussa... No tuskin kenellekään tulee yllätyksenä se kuka näissä supersankarileffoissa aina voittaa? Minua harmitti Ultronin puolesta. Katsokaa nyt miten söpö se on...
Koska leffoissa ei aina tule seurattua tekstitystä, hämmästyin kun kankaalla vilahti "kostajat". Avengers-sana oli leffassa käännetty..? Miksi? Tiedän kyllä että tuota käytettiin jo sarjakuvissa. Mutta silti... Kostajat on kamalan negatiivinen nimi tyypeille, jotka yrittävät pelastaa maailmaa.
Ultronin lisäksi minulle jäi leffasta päällimmäisenä mieleen hauskuus. Avengersit olivat hyvin sanavalmiita ja koomisia. Toisena mieleen jäi harmittava epäjohdonmukaisuus sivullisia kohtaan. Joissain kohtauksissa kun räiskitään ja riehutaan ja kohelletaan välittämättä lainkaan viattomista sivullisista uhreista, mutta sitten muutamassa kohtauksessa yhden ainoan random-tyypin pelastaminen on tärkeää. Päättäisivät jommin kummin ja pysyisivät siinä linjassa.
Vaikka tämä oli hyvin kirjoitettu ja kauniisti tehty ja vaikka se kertoi supersankareista, jokin jätti kylmäksi. Ehkä se oli se, että tämä oli samaa Avengers-touhua kun aikaisemmat. Tyypit tulee, taistelee ja voittaa. Piece of cake. Kukaan heistä ei ollut vaarassa. Kaikki meni turhan jouhevasti. Yleensä elokuvissa on jotain todella synkkää, surullista ja epäoikeudenmukaista. Ja kun sellainen puuttui, jäi pintaraapaisumainen olo. Nyt mikään ei ahdistanut tai saanut silmiä kostumaan. Silti en missään nimessä väitä tätä huonoksi elokuvaksi. Oli ehkä yksi tämän alkuvuoden parhaimmista elokuvista. Tai no ainakin kymmenen parhaan joukkoon se ylsi.
Tässä vielä traileri maistiaiseksi.
sunnuntai 22. maaliskuuta 2015
Elokuvista
Elokuvat. Täällä niitä ei juuri ole näkynyt. Osittain syy on ollut laiskuudessa*. Osittain itsetunnossa**. Osittain tekniikassa*. Osittain siinä, että olen yrittänyt käydä leffoissa vähemmän yksin***.
edit. Piti perustella vähän.
* Tuo laiskuus ja tekniikka voidaan ehkä lyödä yhteen. Rakas pieni Macbook Airini temppuilee. Hiiri on rikki. Tai siis se touchpad-osuus. Hiiri on suurimman osan ajasta "pohjassa", joten koneella on hyvin vaikeaa tehdä yhtään mitään. Ja tahtoisin tehdä. Yritän tehdä. Jos liikuttaa hiirtä, pitää keskittyä siihen ettei vie sitä yhdenkään painikkeen yli, sillä silloin tapahtuu kaikenlaista. Pitäisi ehkä ostaa uusi.
** Itsetunto. Se on ehkä väärä sana. Mutta tarkoitan sitä, että on helpompi olla hiljaa oman amatöörimäisen mielipiteensä kanssa kuin laukoa se ääneen. Ja koska viime aikoina olen huomannut, että oma mielipiteeni eroaa kaikkien muiden mielipiteestä... on helpompi olla hiljaa. Mutta sekään ei ole kiva. Olisi hauskaa puhua elokuvista.
*** Tuohon edelliseen liittyen, olen haaveillut että kävisin leffoissa vähemmän yksin. Se on kuitenkin vaikeaa. Harvoin aikataulut ja mielenkiinnot osuvat yhteen. Ihmiset myös unohtavat. Tai eivät halua muistaa. Mutta eipä ketään voi pakottaa leffaan. Helpommalla ja vähemmällä mielipahalla ja säätämisellä pääsen kun en kysy keneltäkään. Menen suosiolla yksin.
Palaan siis takaisin vanhaan. Käyn yksin leffassa ja puhun niistä yksinäni tänne.
Tässä tiivistelmät maaliskuun leffoista. Kiukuttelevan hiiren takia ei ole kuvia. Jos edes tekstiä saisi vähän muotoiltua...
Wild Tales
Hämmentävän jäätävä kokoelma tarinoita siitä, mitä tapahtuu kun ihmiseltä menee hermot. Osa tarinoista sai aikaan empatian tunteita, osa ahdistusta ja pelkoa. Hyvin vaikuttava.
Big Hero 6
Big Hero 6 sai Oscarin parhaana animaationa. Ja hyvä se olikin. Hauska ja viihdyttävä. Hieman ehkä meni överiksi parissa kohtaa, mutta nauratti sopivasti. Baymaxistä on riittänyt hauskuutta useaksi viikoksi. Lilja meinaan haluaa tehdä sen fistpumpin (tervehdyksen) aina kun on mahdollista. Bla-la-la-la!. Tämä leffa pitää nähdä toistekin. Alkuperäisellä kielellä.
American Sniper
Tätä en olisi mennyt katsomaan ellei se olisi ollut Oscar-ehdokkaana. En pitänyt tästä yhtään. Olihan se ihan tyylikkäästi ja hyvin tehty, mutta en voi ymmärtää miten jostain niin sekopäisestä ihmisestä voidaan tehdä sankari ainoastaan sen takia, että hän tappaa tehokkaasti? Tämä oli surullinen elokuva. Ainakin se teki minut surulliseksi. Ahdistuneeksi. Vei lopunkin toivon ihmiskunnan hyvyydestä.
Chappie
Hassu pieni Chappie. Olin odottanut teknisempää elokuvaa. Olin odottanut jotain positiivisempaa. Ihmisten pahuus sai sydämen kylmenemään. Ja jos kerran robotin huono kohtelu sai minut itkemään, tarkoittaa se sitä että leffa oli hienosti tehty. Hyvin uskottavasti siis. Eläydyin ehkä liikaa. Ja vaikka minun kategoriassani tämä oli "hyvä" leffa, en katsoisi tätä uudestaan. Sen verran surulliseksi se teki.
Cinderella
Jostain syystä olen olettanut (ja toivonut), että Disney skarppaisi näiden satuleffojensa kanssa. Tuhkimosadussa minua on aina ärsyttänyt Tuhkimon lahnamaisuus. Hän vain tyytyy kohtaloonsa eikä tee asioiden eteen mitään. On vain. Se antaa ikävän viestin siitä, että kun on nätti ja kiltti ja tyytyväinen osaansa, siitä seuraa jotain hyvää. Mutta ei oikeassa elämässä ole haltijakummeja.
Olen aina pitänyt siitä "have courage be kind" -lausahduksesta (jota siis tässä elokuvassa viljeltiin kovasti). Mutta nyt... eihän Tuhkimo ollut rohkea millään lailla. Rohkeus on omien pelkojen voittamista. Tuhkis ei tehnyt mitään, mikä olisi pelottanut häntä. Tyytyi vaan osaansa ja pysyi nurkissa. Antoi isompien ja ahneempien komennella. Ja totteli kiltisti.
Tämä oli perusdisneymäinen elokuva. Ei mitään uutta tai ihmeellistä. Mekotkin kopioitu vanhoista saduista. Tänne kun jokainen jenkkiäiti vie tyttärensä, niin saadaan taas uusi sukupolvi kilttejä ja osaansa tyytyväisiä amerikkalaisia.
Big Game
Olin tietoisesti vältellyt tätä leffaa koskevia uutisia. Mutta koska se on kotimainen, ei kaikelta voinut välttyä. Jotain siis tiesin näyttelijöistä ja diivailuista kuvauspaikalla. Mutta silti se yllätti kun ensimmäisen kerran "Lappia" näytettiin. Kovin alppimaiset olivat maisemat. Olisi osan budjetista voinut laittaa suomalaisiin rekisterikilpiin, kotimaiseen maitoon tai pillimehuihin.
Ei pitäisi haukkua kotimaista, sillä tässä oli paljon yritystä. Mutta olisi sen budjetin silti voinut käyttää kuvauspaikan sijaan vaikka siihen käsikirjoitukseen. Edes sen oikolukuun. Leffassa kun oli kaikenlaista koomista. Tai hölmöä. Miten voi jenkkien presidentin kone syöksyä maahan niin, ettei sitä kukaan huomaa? Se antaa hienon kuvan kotimaisesta puolustusjärjestelmästä... Olisi ollut kiva, jos tämä leffa olisi edes jollain tasolla kunnioittanut fysiikan lakeja. Jos kone on laskeutumassa 30 minuutin päästä Helsinkiin, ei silloin olla Norjan yllä. Kovasti nauratti myös presidentin kenkä ja ne turvamiehet. Eikä muuten yksikään aikuinen päästä lastaan mönkijällä yksin metsään ilman kypärää.
edit. Piti perustella vähän.
* Tuo laiskuus ja tekniikka voidaan ehkä lyödä yhteen. Rakas pieni Macbook Airini temppuilee. Hiiri on rikki. Tai siis se touchpad-osuus. Hiiri on suurimman osan ajasta "pohjassa", joten koneella on hyvin vaikeaa tehdä yhtään mitään. Ja tahtoisin tehdä. Yritän tehdä. Jos liikuttaa hiirtä, pitää keskittyä siihen ettei vie sitä yhdenkään painikkeen yli, sillä silloin tapahtuu kaikenlaista. Pitäisi ehkä ostaa uusi.
** Itsetunto. Se on ehkä väärä sana. Mutta tarkoitan sitä, että on helpompi olla hiljaa oman amatöörimäisen mielipiteensä kanssa kuin laukoa se ääneen. Ja koska viime aikoina olen huomannut, että oma mielipiteeni eroaa kaikkien muiden mielipiteestä... on helpompi olla hiljaa. Mutta sekään ei ole kiva. Olisi hauskaa puhua elokuvista.
*** Tuohon edelliseen liittyen, olen haaveillut että kävisin leffoissa vähemmän yksin. Se on kuitenkin vaikeaa. Harvoin aikataulut ja mielenkiinnot osuvat yhteen. Ihmiset myös unohtavat. Tai eivät halua muistaa. Mutta eipä ketään voi pakottaa leffaan. Helpommalla ja vähemmällä mielipahalla ja säätämisellä pääsen kun en kysy keneltäkään. Menen suosiolla yksin.
Palaan siis takaisin vanhaan. Käyn yksin leffassa ja puhun niistä yksinäni tänne.
Tässä tiivistelmät maaliskuun leffoista. Kiukuttelevan hiiren takia ei ole kuvia. Jos edes tekstiä saisi vähän muotoiltua...
Wild Tales
Hämmentävän jäätävä kokoelma tarinoita siitä, mitä tapahtuu kun ihmiseltä menee hermot. Osa tarinoista sai aikaan empatian tunteita, osa ahdistusta ja pelkoa. Hyvin vaikuttava.
Big Hero 6
Big Hero 6 sai Oscarin parhaana animaationa. Ja hyvä se olikin. Hauska ja viihdyttävä. Hieman ehkä meni överiksi parissa kohtaa, mutta nauratti sopivasti. Baymaxistä on riittänyt hauskuutta useaksi viikoksi. Lilja meinaan haluaa tehdä sen fistpumpin (tervehdyksen) aina kun on mahdollista. Bla-la-la-la!. Tämä leffa pitää nähdä toistekin. Alkuperäisellä kielellä.
American Sniper
Tätä en olisi mennyt katsomaan ellei se olisi ollut Oscar-ehdokkaana. En pitänyt tästä yhtään. Olihan se ihan tyylikkäästi ja hyvin tehty, mutta en voi ymmärtää miten jostain niin sekopäisestä ihmisestä voidaan tehdä sankari ainoastaan sen takia, että hän tappaa tehokkaasti? Tämä oli surullinen elokuva. Ainakin se teki minut surulliseksi. Ahdistuneeksi. Vei lopunkin toivon ihmiskunnan hyvyydestä.
Chappie
Hassu pieni Chappie. Olin odottanut teknisempää elokuvaa. Olin odottanut jotain positiivisempaa. Ihmisten pahuus sai sydämen kylmenemään. Ja jos kerran robotin huono kohtelu sai minut itkemään, tarkoittaa se sitä että leffa oli hienosti tehty. Hyvin uskottavasti siis. Eläydyin ehkä liikaa. Ja vaikka minun kategoriassani tämä oli "hyvä" leffa, en katsoisi tätä uudestaan. Sen verran surulliseksi se teki.
Cinderella
Jostain syystä olen olettanut (ja toivonut), että Disney skarppaisi näiden satuleffojensa kanssa. Tuhkimosadussa minua on aina ärsyttänyt Tuhkimon lahnamaisuus. Hän vain tyytyy kohtaloonsa eikä tee asioiden eteen mitään. On vain. Se antaa ikävän viestin siitä, että kun on nätti ja kiltti ja tyytyväinen osaansa, siitä seuraa jotain hyvää. Mutta ei oikeassa elämässä ole haltijakummeja.
Olen aina pitänyt siitä "have courage be kind" -lausahduksesta (jota siis tässä elokuvassa viljeltiin kovasti). Mutta nyt... eihän Tuhkimo ollut rohkea millään lailla. Rohkeus on omien pelkojen voittamista. Tuhkis ei tehnyt mitään, mikä olisi pelottanut häntä. Tyytyi vaan osaansa ja pysyi nurkissa. Antoi isompien ja ahneempien komennella. Ja totteli kiltisti.
Tämä oli perusdisneymäinen elokuva. Ei mitään uutta tai ihmeellistä. Mekotkin kopioitu vanhoista saduista. Tänne kun jokainen jenkkiäiti vie tyttärensä, niin saadaan taas uusi sukupolvi kilttejä ja osaansa tyytyväisiä amerikkalaisia.
Big Game
Olin tietoisesti vältellyt tätä leffaa koskevia uutisia. Mutta koska se on kotimainen, ei kaikelta voinut välttyä. Jotain siis tiesin näyttelijöistä ja diivailuista kuvauspaikalla. Mutta silti se yllätti kun ensimmäisen kerran "Lappia" näytettiin. Kovin alppimaiset olivat maisemat. Olisi osan budjetista voinut laittaa suomalaisiin rekisterikilpiin, kotimaiseen maitoon tai pillimehuihin.
Ei pitäisi haukkua kotimaista, sillä tässä oli paljon yritystä. Mutta olisi sen budjetin silti voinut käyttää kuvauspaikan sijaan vaikka siihen käsikirjoitukseen. Edes sen oikolukuun. Leffassa kun oli kaikenlaista koomista. Tai hölmöä. Miten voi jenkkien presidentin kone syöksyä maahan niin, ettei sitä kukaan huomaa? Se antaa hienon kuvan kotimaisesta puolustusjärjestelmästä... Olisi ollut kiva, jos tämä leffa olisi edes jollain tasolla kunnioittanut fysiikan lakeja. Jos kone on laskeutumassa 30 minuutin päästä Helsinkiin, ei silloin olla Norjan yllä. Kovasti nauratti myös presidentin kenkä ja ne turvamiehet. Eikä muuten yksikään aikuinen päästä lastaan mönkijällä yksin metsään ilman kypärää.
sunnuntai 15. helmikuuta 2015
Helmikuun leffat (2015).
Mitäs jos en pihtaakaan leffoja kuun loppuun? Mitäs jos päivitän listaa sitä mukaa kun ehdin?
   |
Wild - Villi vaellus
Wild (2014)
Lajityyppi: Draama, elämäkerta
Levittäjä: SF Film Finland Oy
Ohjaaja: Jean-Marc Vallée
Ensi-ilta: 30.1.2015
Kesto: 1h 54 min
Ikäraja: 12
|
| Villi. Ei ehkä. Tämä oli kovin siisti. Määrittelemättömän ikäinen nainen patikoi paikasta A paikkaan B ja samalla miettii mennyttä. |
|
  |
Nouseva Jupiter 3D
Jupiter Ascending 3D (2015)
Lajityyppi: Toiminta, seikkailu, sci-fi, 3D
Levittäjä: SF Film Finland Oy
Ohjaaja: Andy Wachowski, Lana Wachowski
Ensi-ilta: 6.2.2015
Kesto: 2h 08 min
Ikäraja: 12
|
| Vaikka päätin, etten kirjoita tänä vuonna elokuvista kovin pitkästi, joudun tekemään nyt poikkeuksen Nousevan Jupiterin takia. Ja kriitikoiden takia. Ja ennakkoluulojen takia. Ja sen takia (tämä ärsyttää minua suuresti), että ihmiset eivät enää mene elokuviin "avoimin mielin". Käsittämättömän moni on altistanut ajatuksensa jonkun muun mielipiteelle aiheesta. Minä haluan elää siinä vanhanaikaisessa uskossa, että taiteen kokeminen on aina henkilökohtainen asia. Ihmismieleen on kuitenkin niin helppo vaikuttaa. Ja moni antaa vaikuttaa itseensä. Ja jos uuden asian edessä ilmoittaa, että "tämä on kuulemma paska", vaikuttaa se aika varmasti kokemukseen. Mutta Jupiter... Jos lyhyesti kerron ensin sen, että hymyilin koko elokuvan ajan. Ja sen jälkeenkään ei hymy hyytynyt. Pidin leffasta. Koska kaikki vaikuttaa kaikkeen, en pysty rehellisesti sanomaan johtuiko se ainoastaan elokuvasta. Voi olla että syy oli siinä, että tämä oli vuoden kymmenes elokuva, mutta vasta ensimmäinen lempigenreeni kuuluva. Jos tämän olisi nähnyt kymmenen scifi-leffan joukossa, ei se ehkä olisikaan tuntunut niin hyvältä. Mutta kun sen näki pettymyksiä aiheuttaneiden surullisten, synkkien ja ahdistavien draamaelokuvien joukossa, teki tämän näkeminen minut onnelliseksi. Elokuvista pitämiseen vaikuttaa aina myös seura. Ja ympäristö. Tiettyjen ihmisten ympärillä on positiivinen kenttä, jolloin kaikki asiat ovat paremmin. Myös elokuvasalit vaikuttavat. En uskalla edes ajatella mitä Tennispalatsin kakkos- tai kolmossalit olisivat tälle elokuvalle tehneet. Ennen taiteilijoilla oli vapaus tehdä taidettaan rauhassa. Ja kun se oli valmis, esiteltiin se yleisölle. Kaikkeen taiteeseen liittyy kuitenkin nykyään raha. Pitää olla rahoitusta ja sponsoreita. Kaikki maksaa. Siispä kaikki on yllättävän avointa ja julkista. Ja kaikki vaikuttaa tässäkin kaikkeen. Elokuvia kritisoidaan jo niiden tuotantoprosessin aikana. Ja etenkin jos kirjoittaja/ohjaaja/tuottaja on joskus mennyt tekemään jotain kehumisen arvoista, on suuri synti olla tekemättä sellaista jatkossakin. Keskinkertainen ei enää riitä. Elokuvat ja kirjat. Kirjat ja elokuvat. Minä olen sitä mieltä, ettei kirjoista saa tehdä elokuvia. Luin ennen paljon. Melkein asuin kirjastoissa nuorena. Ilahduin aina kun joku lempikirjani vietiin valkokankaalle. Ja sitten kun kävin katsomassa sen, petyin pahasti. Kirjojen siirtäminen elokuvaksi on aina suuri kompromissi. Ja se epäonnistuu melkein aina. Poikkeuksena ovat hyvin helpot suoraviivaiset kirjat. Mutta sellaiset eivät taas kirjoina ole hyviä. Kirjojen kuuluu rönsyillä ja antaa tilaa mielikuvitukselle. Minulta kysytään turhan usein, että "oletko lukenut kirjan, johon elokuva perustuu?". Ja joka kerta tekee mieli lyödä kysyjää avokämmenellä poskelle. En koskaan ole kuitenkaan lyönyt. Paitsi mielessäni. Vastaukseni on yleensä: "en tietenkään". Elokuvia pitää tehdä elokuvien takia. On laiskuutta tehdä kirjasta elokuva. Tai ahneutta. En ole varma kumpaa se on enemmän. Miten tämä teksti nyt rönsyilee näin? Tarkoitus oli kertoa elokuvasta, joten kerron. Ei muuten kannata lukea sisennettyä tekstiä (jos ei halua tietää mitä leffassa tapahtui). Kaksi venäläistä akateemikkoa rakastuu. Isä tapetaan ennen kuin lapsi syntyy ja äiti lähtee laittomasti laivalla pakoon uuteen maailmaan. Lapsi syntyy keskellä valtamerta (Jupiterin noustessa?) ja äiti nimeään lapsen kuolleen isän toiveesta Jupiteriksi. Laittomana maahanmuuttajana matemaatikkoäiti kasvattaa lapsen jenkeissä siivoojana ja siivoojaksi. Jupiter ei kuitenkaan ole mikään perustallaaja, vaan uudestisyntynyt suuren maailman kuninkaallinen, jonka jälkeläiset ovat juuri saaneet jonkinlaisen vainun hänestä ja lähettäneet tappajat/noutajan tytön perään. Rakas pallomme Maa on ilmeisen tärkeä ihmisresurssin vuoksi, joten Maan omistuksesta kannattaa kieroilla. Äitee on aikanaan (ennen kun tuli murhatuksi) mahdollistanut testamentissa uudestisyntyneelle itselleen oikeuden perintöönsä. Se suloinen lapsonen, joka pallon nyt omistaa, tahtoo uudestisyntyneen äiteensä kuolleeksi. Se toinen palloa halajava taas tahtoo naida äitinsä, koska avioliiton myötä pallo olisi myös hänen. Luonnollisesti suunnitelma on listiä mami häiden jälkeen. Kolmas lapsi taas ei ilmeisesti halua mitään muuta(?) kuin olla kaunis. Kukaan ei kuitenkaan tule ajatelleeksi sitä, että palkattu noutaja (susimies Wise) onkin hyvä tyyppi (ja rakastuu Jupiteriin) ja sotkee suunnitelmat. Eikä meinaa kuolla millään. On joitain "pieniä" asioita, jotka häiritsivät minua... Munasolujen luovuttaminen ei tapahdu niin kuin leffassa. Toimenpide suoritetaan minuutin tarkkuudella ja sitä suunnitellaan ja siihen valmistaudutaan kuukausia. Se ei ole helppoa. Se ei ole kivutonta. Jos "ihminen" pystyisi elämään kymmeniätuhansia vuosia, tekisikö se oikeasti jälkeläisiä vasta kymmenientuhansien vuosien ikäisenä? Ja vain kolme kappaletta? Jos perimisoikeus liittyy planeettoihin, eikö se liittyisi sitten myös planeetoilta korjattuun satoon? En ymmärrä miksei se liittyisi... Jos ihminen elää elämänsä maassa. Siivoten. Ja sitten kaapattaisiin jonnekin avaruuteen... uskoisiko se oikeasti tuntemattoman tyypin tarinat maapallon kohtalosta ja uskoisi, että menemällä naimisiin kaikki muuttuisi paremmaksi? Ja jos tuo tyyppi haluaisi muuttaa kaiken (eikä harvestoida ihmisistä elämän nektariinia), olisiko sillä jumalattomat varastot sitä ainetta jemmassa? Jos imperiumia rakennetaan satojatuhansia vuosia (no ainakin, jos ne ihmiset jo olivat lähemmäs sataatuhatta vuotta), niin miten se infra on niin heikkoa, että yksi susimies saa kaiken romahtamaan korttitalon tavoin? Ja jos kerran on olemassa tekniikkaa, jolla maassa saadaan muutamissa tunneissa korjattua kaikki hajonneet rakennelmat, miksei vastaavaa olisi käytössä Balemin palatseissa? Ja miksi nainen on aina tyhmä? Ihmisten nostaminen jalustalle on aina vaarallista. Mutta sen kai voin sanoa, että olen pitänyt kaikesta, mitä Wachowskin "veljekset" ovat tehneet? Minusta on käsittämättömän upeaa, että jotkut osaavat kirjoittaa ja ohjata. Että joillain on niin paljon näkemystä, osaamista ja mielikuvitusta. Se on vaikuttavaa. Se saa ihailemaan. Tällaisen leffan jälkeen minä ihmettelen sitä miten joku pystyy moiseen ja miten joku voi olla niin taitava. Siksi on hassua, kun joku ********** ääneen sanoo että "olipa se huono". Ja vielä on pakko mainita Channing Tatum. Ihan vaan siksi, että tuo tyyppi tuli tässä leffassa minulle ihan puskista. En ole aiemmin lämmennyt tyypille lainkaan. Enkä kyllä tiedä lämpeninkö nytkään Channingille vai lämpeninkö vain hahmolle. Caine Wise oli ihana. Yksi syy siihen on suuri rakkauteni supersankareita kohtaan. Etenkin sellaisia, jotka eivät oikeasti ole kaikkien ihailemia supersankareita, vaan ovat sankareita kaikessa hiljaisuudessa. Tyyppejä, jotka pyyteettömästi tekevät kaikkensa oikeudenmukaisuuden ja auttamisen vuoksi. Tyyppejä, jotka ovat siellä silloin kun heitä tarvitaan. Tyyppejä, jotka eivät pidä meteliä itsestään. Tyyppejä, joihin voi luottaa. Odotin leffalta seikkailua avaruudessa ja taistelua maapallon kohtalosta. Siksi yksi yksittäinen "hyvis" yllätti. Ja Eddie Redmayne oli HYVIN vaikuttava pahis. Pelottavan hyvä. Pelottavan hillitty. Anteeksi sekava teksti. Sormet tahtoivat tuottaa sitä. |
|
 |
Kaiken teoria
The Theory of Everything (2014)
Lajityyppi: Draama, elämäkerta
Levittäjä: Finnkinon teatterilevitys
Ohjaaja: James Marsh
Ensi-ilta: 6.2.2015
Kesto: 2h 03 min
Ikäraja: 7
|
| Hienoa ja rauhallista draamaa. Ymmärrän hyvin miksi tästä on tyrkyllä pari pääosa-oscaria. Muuten tarinasta en juurikaan pitänyt. Alku oli hieno ja toi kylmiä väreitä, mutta loppua kohti turruin. Ärsyynnyin pienistä asioista. Mutta se ei ollut elokuvan vika. Se oli minun vikani. |
|
| |
Paddington (dub)
Paddington (dub) (2014)
Lajityyppi: Komedia
Levittäjä: SF Film Finland Oy
Ohjaaja: Paul King
Pääosissa: Hugh Bonneville, Sally Hawkins, Jim Broadbent, Julie Walters, Peter Capaldi,Nicole Kidman
Ensi-ilta: 2.1.2015
Kesto: 1h 35 min
Ikäraja: 7
|
| Ihana Paddington. Aivan mahtavan mieletön leffa. Palaan kehumaan lisää myöhemmin. |
|
 |
Fifty Shades of Grey
Fifty Shades of Grey (2015)
Lajityyppi: Draama, romantiikka
Levittäjä: Finnkinon teatterilevitys
Ohjaaja: Sam Taylor-Johnson
Pääosissa: Dakota Johnson, Jamie Dornan
Ensi-ilta: 13.2.2015
Kesto: 2h 05 min
Ikäraja: 16
|
| Lol. Kirjoitan lisää kuin kykenen. Alku oli leffassa ihan ok. Mutta sitten. Oli koomisia kohtia ja sitten oli vakavaksi tarkoitettuja kohtia, joissa pidättelin naurua. Voi luoja. Miten jotain näin hölmöä edes tehdään? Onkohan se kirjakin yhtä typerä? |
Tammikuun leffat (2015)
Tänä vuonna ajattelin listata nähdyt elokuvat vähän tiiviimmin - kuukauden satseina. Miltä se kuulostaa? Ihan vapaasti saa protestoida, jos siltä tuntuu :)
Tammikuun saldo oli kahdeksan elokuvaa.
Tammikuun saldo oli kahdeksan elokuvaa.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)